Rantakaupungin seikkailut Talvi 2016

Kielletyn hedelmän houkutus

Jimi ja hänen ystävänsä Kasper ja Sara sekä hänen koi- ransa Piki lähtevät etsimään uponnutta pikavenettä, jos- sa he päättelevät kaupungin timanttiliikkeestä varaste- tun saaliin olevan. He näkevät vähän kauempana toisen veneen, ja lopulta hoksaavat, että siinä olivat Laitalan rosvopojat, jotka juuri olivat onkineet timanttisaaliin ja pakenivat. Rosvot pääsevät karkuun ja katoavat saaren taakse jäljettömiin. Timanttisaalis näyttää kadonneen kenties ikiajoiksi. Yllättäen seuraavana päivänä Jimi se- kaantuu itse hämäriin puuhiin, mutta samalla hän kuu- lee jotakin, jonka hän ymmärtää olevan johtolanka.

MANSIKKAMAAT

Tuokion kuluttua Uimonen palasi kotiin. Hän katsoi tyytyväisenä mansikkapeltoaan, joka lainehti tuulessa kuin vihreä järvi. Hän siristi silmiään. Oliko hän juuri nähnyt pel- lon etäisimmällä laidalla pientä liikettä vai kuvitteliko vain? Hän manasi hermostu- neena, sillä hän ei erottanut yksityiskoh- tia. Uudet silmälasit olisivat olleet tarpeen, mutta hän saisi ne vasta illalla.

Pellon etäisimmällä laidalla, aivan metsän vieressä Jimin, Saran ja Kasperin seuraan oli liittynyt poikkeuksellisesti Jimin ja Saran luokkatoveri Jusu. Hän oli pyöräillyt Jimin pihaan ja lyöttäytynyt seuraan puolittain väkisin. Jusu oli tunnettu riidankylväjänä, eikä Jimi ollut mitenkään innostunut viet- tämään aikaa tämän kanssa, mutta hän ei viitsinyt käskeä toista häipymäänkään. Niinpä he olivat lähteneet pyöräilemään, ja jonkin matkaa kaupungista ulos ajet- tuaan he olivat tulleet lähelle Uimosen mansikkapeltoja.

− Nyt mennäänkin herkuttelemaan, tokaisi Jusu ja viittilöi kohti mansikkapeltoja.
− Jaa Uimosen pelloilta varastamaan? ähkäisi Jimi. Hänestä ajatus oli kiusallinen ja sitä paitsi Uimonen tunnettiin kiukkuisena satonsa vartijana. Huhu kertoi, että hän olisi joskus jopa osoitellut varkaita aseel- laan. − Minä en ainakaan halua Uimosen suolapaukkuja takapuoleeni. Se voi tulla haulikon kanssa pellon laitaan! mutisi Jimi. Samassa Jusu harppasi ojan yli pellolle ja kääntyi puhumaan Kasperille ja Saralle: − Tulkaa maistamaan. Ei pelkureiden tar- vitsekaan tulla, mutta tulkaa te.

Jusu kumartui, otti ison, punaisen man- sikan sormiinsa ja alkoi syödä. Kasper ei miettinyt pidempään vaan loikkasi Jusun seuraksi. Punaisten mansikoiden lumo oli liian vahva myös Saralle, ja hänkin hyp- päsi pellolle. Jimiä ärsytti, mutta sitten hän päätti, ettei olisi muita huonompi ja hyppäsi perässä. Mansikoiden kesäinen

maku ja tilanteen jännittävyys kietoivat neljä seikkailijaa pauloihinsa. He olivat astuneet paratiisiin ja haukanneet kielle- tystä hedelmästä. Ja himo vaati aina vain lisää. He kyykistelivät ja penkoivat puskien alta etsien, missä olisi vielä suurempi ja vielä maukkaampi mansikka.

Tässä työssään he eivät huomanneet tietä pitkin lähestyvää synkkää hahmoa. Uimo- nen oli käynyt hakemassa tarpeelliseksi katsomansa välineen ja asteli nopeasti kohti pellon laitaa, jossa hän oli nähnyt kutsumattomat vieraansa. Hänen vihansa kasvoi joka askeleella ja hän päätti tehdä lopun tästä varastamisesta. Hänen sor- mensa puristuivat mustan, pitkän esineen ympärille.

ILTATYÖ

Samaan aikaan Rantakaupungissa optikko Hokkanen pakkasi juuri valmiiksi saa- mansa silmälasit mukaan ja sulki liikkeen oven. Hän pyöräili parin kilometrin mat- kan kotiin, ja sanoi vaimolleen heti koti- ovesta astuttuaan:

− Minulla on vielä työkeikka. Pitää viedä Uimosen uudet lasit suoraan hänelle kotiin. Lähdetkö mukaan, niin ostetaan vähän mansikoita samalla?

− Muuten oikein mielelläni, mutta Jimi on jossain kavereiden kanssa, eikä sillä ole avaimia.
− Soitetaan sille. 61 − Yritin jo. Siltä on akku loppu. Odotellaan

Nykäsen kultasepänliikkeen ovi helähti merkiksi siitä, että asiakas astui sisään. Myyjä tiskin takana nosti katseensa ja hymyili tervehdykseksi:

− Kas päivää, sieltähän saapuu itse mansikkakuningas!
Asiakas, kuusissakymmenissä oleva mies, hymyili leveästi.

− Mikä on ollessa, kun mansikat kasva- vat niin että kohisee. Täytyy tulla hake- maan uudet silmälasit, niin että näkee ne paremmin!

− Taitaa koko kaupunki olla sinun asiak- kaitasi, vastasi myyjä.
− Mansikkaa menisi enemmän kuin pys- tyn torille tuomaan. Osa on niin kovassa mansikanpuutteessa, että tulee omin luvin suoraan pelloilta syömään!

 − Älä ihmeessä? Mansikkavarkaitako täällä liikkuu? hämmästyi myyjä.

− Ovat olleet alaikäisiä. Minä vielä nappaan ne jonakin päivänä. Otan niskasta kiinni ja ravistelen niistä nimet ja sitten opetan ne olemaan ihmisiksi. Jokos ne minun silmä- lasini olisivat valmiina?

− Odotapas, niin käyn kysymässä meidän optikolta, sanoi myyjä ja poistui takahuo- neeseen. Siellä istui optikko keskittyneenä hiomakoneen ääressä ja myyjä kysyi:

− Unto Uimonen tuli hakemaan lasejaan. Ovatko ne valmiit?
− Linssit tulivat vasta tänään. Saan huo- miseksi tehtyä.

− Mitä minä vastaan Uimoselle. Häntä ei olisi vara suututtaa. Eikö niitä mitenkään saisi jo tänään? hengähti myyjä.
− Sano, että minä toimitan ne hänelle kotiin illalla. Voin samalla käydä ostamassa mansikoita.

hetki, ehkä Jimi kohta tulee.
Tommi Hokkanen katsoi ikkunasta, joko Jimi näkyisi. Katua pitkin ajoi parhail- laan kylmäauto, joka pysähtyi naapuri- talon kohdille. Autosta hyppäsi ulos pari nuorta miestä. Miehet menivät naapuri- talon pihalla olevan naisen luo ja nainen aikoi viittilöidä miehille.
− Eikös tuo ole sen naapurin Saran äiti? kysyi hän vaimoltaan.
− Taitaa olla. Neuvoo varmaan tietä tuolle kylmäautolle. Auton kylkiä koristavat man- sikan kuvat. Onkohan se etsimässä Uimo- sen mansikkatilaa? mietti Liisa Hokkanen. − Uimosella taitaa olla isot bisnekset, jos sieltä oikein kylmäautolla haetaan mar- joja muuallekin.

SANKARIT

Uimonen lähestyi pellon takareunaa. Yhtäkkiä hän potkaisi jalkansa kiveen ja ähkäisi kivusta. Jusu oli lähimpänä Uimosta, vain parinkymmenen metrin päässä, ja hän kuuli äännähdyksen. Kään- tyessään katsomaan hän näki Uimosen, jolla oli kädessään jokin pitkä ja musta, ja Jusu pelästyi, ponnahti pystyyn ja karjaisi: − Uimosella on haulikko!

Jimi, Sara ja Kasper tajusivat sekunnissa vaaran ja ryntäsivät kohti pyöriään. He tarttuivat pyöriinsä, alkoivat juosta ja hyp- päsivät vauhdissa satuloihin polkien vim- matusti, jotta pääsisivät Uimosen hauli- kon kantaman ulkopuolelle. Uimosen kar- junta saatteli heidän pakoaan:

− Takaisin, huligaanit! Jos ette tule, minä ilmoitan poliisille ja joudutte yleisen syyt- täjän eteen!
Kun nelikko oli polkenut hyvän matkaa ja päässyt ensimmäisen mäenharjan- teen taakse, pois Uimosen näkyvistä,

62 he rauhoittuivat ja pysähtyivät hengäh- tämään. Jokainen puuskutti, kaikkien

jäsenet vapisivat jännityksestä ja läheltä piti -tilanteesta. He olivat niin jännityk- sissään, etteivät huomanneet lähesty- vää kylmäautoa, ennen kuin se piippasi kovaa. He väistyivät tien sivuun ja suuri auto, jonka kyljet oli koristeltu mansikan kuvilla, hurahti läheltä ohi.

− Oliko Uimosella äsken haulikko? palasi Kasper vielä heidän seikkailuunsa.
− Minä näin mustan piipun sen kädessä. Mikä muukaan se olisi ollut? sanoi Jusu. Sitten hän jatkoi: − Mutta olitte sentään aika sankareita. Jimikin oli rohkea ja tuli mukaan. Mä kerron teistä Kantokadun jengille. Teidän osakkeet nousee, se on varma! Kantokadulla on uutta poruk- kaa. Mökö ja Jörö on alkaneet pyörimään kulmilla.

RIKOLLISTA TOUHUA

Jusu lähti kohti Kantokatua, joka sijaitsi keskustan laidalla. Myös Kasper lähti syö- mään ja Sara ja Jimi jäivät kahden.
− Vähän levottomia juttuja noi Jusun puheet. Tajuatko, keiden nimet se mai- nitsi? kysyi Jimi.

− Jotkut Mörö ja Jörö. Ei kerro mulle mitään.
− Oikealta nimeltään Markus ja Jyrki. Suku- nimi Laitala.

− Ne timanttirosvot? henkäisi Sara.
− Juuri ne. En kyllä halua olla missään tekemisissä sellaisen porukan kanssa, missä Laitalan pojat näyttää tahtia. Ne on rikollisia.
− Niin kuin tämänpäiväisen jälkeen mekin, sanoi Sara.
− Älä viitsi. Ei meidän pientä mansikka- retkeä voi verrata siihen, mitä Laitalat on tehny.
− Isä sanoo aina, ettei ole väliä sillä, tekeekö pienen synnin vai ison synnin. Pitäisköhän käydä pyytämässä Uimoselta anteeksi?
− Ootko ihan hullu? Sehän voi vaikka ampua!
− En usko, ei se sentään sitä tee. Mulle

on kotona opetettu, että vääryydet pitää pyytää anteeksi. Isä aina opettaa, että pitää olla lyhyet tilivälit toisten ihmisten ja Jumalan kanssa.

− Häh? Mitä toi tarkoittaa?
− Sitä, että jos tekee väärin, niin pitää pyy- tää anteeksi. Ja mieluummin pian, ettei vetkuttele kauaa. Kun pitkittyy, niin mut- kittuu. Mä luulen, että voisin mennä takai- sin ja tehdä sovinnon. Otan vähän tasku- rahaa mukaan ja maksan Uimoselle sen, mitä söin. Tuletko mukaan?
− Mutta me syötiin niin tosi vähän. Ei kai sellainen nyt voi olla väärin? Jos pääte- tään, ettei koskaan enää, niin eikö se olis sillä hyvä?
− Pieni synti on yhtä paha kuin suurikin, jos niitä ei pyydä ja saa anteeksi.
− Eli jos mä en mene Uimoselta pyytämään anteeksi, niin joudun helvettiin? Niinkö? − Ei nyt niinkään. Mutta jos sä salaat Juma- lalta jotain pientä, niin se voi jäädä tavaksi, etkä sitten pyydä anteeksi isojakaan syn- tejä. Mutta nyt olis hyvä sopia Uimosen- kin kanssa. Tuletko mukaan?
− Anna mä mietin hetken. Otan suhun yhteyttä illalla, niin katotaan sitten, vas- tasi Jimi ja lähti kohti kotia, missä hän tiesi ruokapöydän − ja luultavasti kiukkuisen äidin − odottavan.

RIKOLLINEN PALAA RIKOSPAIKALLEEN

Kotiin tullessaan Jimin äiti tervehti häntä: − Sieltähän se seikkailija vihdoin tulee. Missä sinä olet näin pitkään ollut, isän kanssa odoteltiin jo syömään. Ja mitä ihmettä sinulla on huulillasi, huulipu- naako… et suinkaan sinä ole tyttöjä

pussaillut!
Jimi tiesi, että äiti ei ollut tosissaan, mutta
hän hätkähti ja kiiruhti kylpyhuoneeseen.
Hänen huulissaan oli todellakin punaista, mansikka oli jättänyt jäljet. Hän pesi punan kiireesti pois ja saippuoi kätensä han-
gaten niistäkin mansikan värit pois. Vii- meinen asia, mitä hän halusi, oli se, että
isä ja äiti alkaisivat kysellä, mistä hän oli mansikoita saanut. Hän astui kylpyhuo-
neesta ulos ja ajatteli puheenaiheen ole-
van jotain tavallista. Isän toteamus oli
kuin isku palleaan:
− Haukkaa nopeasti huikopalaa. Sitten
lähdet minun kanssani Uimosen mansik- katilalle. Mennään hoitamaan yksi juttu!
Jimin päässä jysähti. Oliko Uimonen soitta-
nut isälle ja äidille? Oliko hän jäänyt kiinni verekseltään? Hän tunsi sydämensä jys- kyttävän, mutta hän pakotti äänensä rau- halliseksi, kun kysyi:
− Mikä juttu?
− Minä vien Uimosen uudet silmälasit. Ne
pitää vielä sovittaa hänelle ja kun laseilla
on kiire, niin minä lupasin, että käyn hänen luonaan illalla. Katsotaan, jos samalla saa-
taisiin ostettua vähän mansikkaa. Se kuu-
lemma menee kuin kuumille kiville, torilta
oli tänään loppunut kesken…
Jimi tunsi, kuinka hänen päältään otettiin
ainakin tuhannen kilon paino pois. Isä ja
äiti eivät olleet saaneet tietää, että hän
oli juuri ollut mukana mansikkavarkaissa.
Mikä helpotus! Mutta sitten hänelle iski
toinen ajatus, ja se painoi yhtä paljon: Uimonen varmaan tunnistaisi hänet! Hän
oli juuri äsken juossut karkuun Uimosta,
joka oli uhannut heitä.
Jimi kaivoi kännykän taskustaan ja yritti lähettää viestin Saralle ja Kasperille.
Ehkä hän voisi jäädä kavereiden seu-
raksi. Pahaksi onneksi kännykän akku
oli päässyt tyhjäksi. Jimi ymmärsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Hänen oli läh- dettävä mukaan. Mitä Uimonen olikaan huutanut yleisestä syyttäjästä? Joutuisiko 63 hän vielä syyttäjän eteen?

Kertomus Donkki 416, talvi 16
Sarja: Rantakaupungin seikkailut, osa 7
Jouni Hörkkö