Rantakaupungin seikkailut Syksy 2016

Kätketty aarre

Jimi, Kasper ja Sara sekä Jimin koira Piki päättävät selvittää paikkakunnalla riehuvan rosvojengin salaisuuden. Kun lapset ovat kesäyönä eräällä sillalla tutkimassa johtolankoja, rosvot saapuvat yllättäen paikalle ja kaveruksille selviää salaisuus: rosvoilla on ryöstetty aarre, jonka he aikovat kuljettaa isoon kaupunkiin myydäkseen sen. Rosvojen suunnitelmat karahtavat kuitenkin kiville, kun heitä kohtaa haaksirikko Paloveden suurella selällä. Gangstereilla on kuitenkin vielä takataskussaan yksi kortti käyttämättä…

Oli varhainen aamu, kun konstaapeli Karhumäki avasi poliisiaseman sellin oven ja toivotti hyvät huomenet sellissä nukkuneelle miehelle.

− Tulehan Laitala aamukahville, valtio tarjoaa!

Unenpöpperöinen iso mies nousi, haroi hiuksiaan ja löntysteli Karhumäen perässä kuulusteluhuoneeseen, jossa tuore kahvi tuoksui keittimessä.

− Tehdään tässä samalla pöytäkirjat. Sieltä sinun autotallista löytyi ylimääräisiä polkupyöriä. Sitten olet veneitäkin varastellut ja maalannut toisen värisiksi. Sinulle tuleekin tästä aikamoinen rikoslista. Ja ilmeisesti poikasikin ovat olleet tässä mukana.

− Ne pojat on ihan kunnon poikia, vaikka äidittömiä ovatkin! Vaimoni kuoli, kun pojat olivat pieniä. Yksin tässä on saanut sen jälkeen selvitä. Ei ole ollut helppoa.

Konstaapeli Karhumäki rykäisi vaivautuneena, kun Laitala alkoi sopertaa itkunsekaisella äänellä:

− Arvaatko, että minä olen viettänyt kurjaa elämää. Rahat on olleet tiukassa, viinaa on tullut juotua ja pojat on siinä sivussa jotenkin kasvaneet. Ja nyt pojat on sairaalassa!

− Pojat pääsivät pelkällä säikähdyksellä. Onneksi pelastuskopteri oli yöllä siirtolennolla ja näki pojat keskellä Paloselkää. Ei siinä pojille muuta käynyt kuin kylmettyivät. Poikia pitää tietysti vielä kuulla. Että miten ne sillä tavalla olivat karille ajaneet ja oliko se nyt oma vene, joka upposi ja muuta sen tapaista.

− Ihan oma se oli. Pojat olivat itse sen veneen rakentaneet. Vanha romu, joutaa makaamaan pohjassa, ei sitä kannata ruveta sen kummemmin etsimään, vastasi Laitala topakasti Karhumäen kysymyksiin.

− Minä nyt kuitenkin kysyn sitä pojiltakin.

− Pojat eivät tiedä näistä asioista mitään. Minä nämä rötökset olen tehnyt. Eikös me voitaisi sopia, että jos minä paljastan sinulle ihan kaikki, niin…

Laitala kertoi ja lopulta hänellä oli tarjota poliisille ehdotus.

− Vai semmoista ehdotat. Mietitään sitä, mutta nyt minun pitää hoitaa muita töitä, joten menehän vielä selliin lepäilemään, vastasi konstaapeli Karhumäki mietteliäänä.

Pako

Yliopistollisen keskussairaalan korkeasta tornista näki kauas yli kaupungin.

− Kummallista, että isä ei vastaa ollenkaan puhelimeen, ihmetteli toinen niistä kahdesta rosvopojasta, jotka oli edellisenä yönä pelastettu keskeltä Paloveden suurta selkää.

− Meidän pitää nyt hoitaa itsemme piiloon. Pue siviilit yllesi. Häivytään täältä heti.

Pojat ryhtyivät tuumasta toimeen. Pian heillä oli omat vaatteet yllään, he vilkaisivat varovasti käytävään ja kun se näytti tyhjältä, kävelivät he nopeasti hisseille.

Vain tuokiota myöhemmin valkotakkinen sairaanhoitaja astui huoneeseen, jossa pojat olivat juuri äsken olleet ja hämmästyi. Hoitaja kääntyi ympäri ja sanoi kanssaan tulleelle poliisille:

− Täällä ne juuri äsken olivat. Mihin kummaan ovat juuri nyt menneet?

− Minäpä taidan aavistaa, vastasi virkapukuinen poliisi.

Puuttuva palanen

Karhumäki tuli Saran kotiin kysymään yksityiskohtia tämän varastetusta pyörästä. Sara oli juuri pyytänyt Jimin ja Kasperin luokseen ja kolmikko, sekä Jimin koira neljäntenä, kuunteli aikuisten keskustelua oven takaa korvat höröllään.

− Laitala oli kovin innokas tunnustamaan minulle rötöksiään, sanoi Karhumäki.

− Onpa ihmeellistä, puuskahti Saran isä Sami Sillanpää.

− Se tarjoutui kovasti myös tulemaan seurakuntaan. Sanoi, että alkaisi uudeksi ihmiseksi. Minä siltä kyselin sen rikoksista. Kertomansa mukaan se ei ole muuta varastanut kuin soutuveneitä ja pyöriä. Niistä nyt ei kovin suurta tuomiota vielä saa, mutta sitäkin se pyyteli anteeksi ja ehdotti, että jos hän tulisi uskoon, niin voitaisiin kaikki kuitata sillä.

− Onkohan Laitala kuullut täällä aikaisemmin tapahtuneesta? Joitakin vuosia sitten yksi rikollinen käveli nimismiehen luokse ja kertoi tulleensa uskoon. Se tunnusti kaikki, siis ihan kaikki, mitä oli tehnyt, ja lopulta nimismies oli – ihmeellistä kyllä – repinyt kuulustelupaperit sen silmien edessä ja todennut, että ”näin on sun syntisi anteeksi annettu”.

− Minäkin muistan tuon tapauksen. Olin itse seurakunnassa paikalla, kun tämä entinen rikollinen kertoi kääntymyksestään. Usko voi tehdä ihmisen elämässä ihmeitä. Rikollinen voi parantaa tapansa, nyökkäili Karhumäki.

− Olisiko tässä nyt toisen kerran tarjolla samanlainen ihme? mietti Sami Sillanpää.

Seikkailujen karikko

Sara kohotti sormen suulleen ja kääntyi poikiin päin. Hän vinkkasi poikia seuraamaan ja vei heidät omaan huoneeseensa. Siellä hän kertoi pahat aavistuksensa:

− Muistatteko silloin yöllä, kuinka Laitala oli antanut pojilleen moottoriveneeseen sen pienen rasian, jossa oli jotain äärettömän arvokasta?

Jimi ja Kasper nyökkäsivät ja Sara jatkoi:

− Minä olen ihan varma, että Laitala yrittää huijata. Se syöttää Karhumäelle pajunköyttä ja väittää tunnustaneensa kaikki. Mutta siitä yhdestä rasiasta se ei sano mitään! Arvaatteko, mikä se voisi olla?

− Ne puhui timanteista silloin yöllä, kun olimme niitä vakoilemassa, kuiskasi Kasper.

− Ja mikä on se firma, joka tässä kaupungissa myy timantteja? kysyi Sara arvoituksellisen näköisenä.

− Se, missä mun isäni on töissä! Nykäsen kello ja kulta! tokaisi Jimi ja vihelsi hiljaa.

− Juuri niin. Sen näyteikkuna oli isketty rikki ja jalokiviä viety.

− Minä keksin, sanoi Jimi. − Sillä Nykäsellä on meitä vähän vanhempi poika, Kenny. Pyydetään sitä mukaan ja ajetaan Nykästen isolla veneellä Palovedelle. Ei siellä montaa karia voi olla, mihin Laitalan pojat olisivat haaksirikkoutuneet. Käydään vähän sukeltelemassa. Jos Laitalan pikavene ei ole kovin syvällä, niin mehän voitais löytää se timanttilaatikko!

Ei kulunut kuin hetki, kun iso ja vahva moottorivene kiiti jo pitkin aaltoja kohti kaukaista Paloveden selkää.

− Tuo karikko sen täytyy olla! hihkaisi Jimi ja osoitti suoraan eteenpäin. Vedestä kohosi muutama korkea kivi.

Kenny hiljensi veneen vauhdin ja pysäytti veneen.

− Ei uskalla ajaa lähemmäs. Siellä voi olla veden alla teräviä kiviä, jotka repäisevät pohjan.

Jimi ja Kasper olivat pukeutuneet uimapukuihin. He vetivät sukelluslasit ja snorkkelit päänsä yli, räpylät jalkaan ja lähtivät etsimään, näkyisikö uponnutta pikakiitäjää. Heidän sukellellessaan karien ympäristössä huomasi Sara vähän etäämpänä pienen veneen, jossa istui yksinäinen mies. Vene oli kiinnitetty vedessä seisovaan opasviittaan, ja veneen kuljettaja näytti tähyilevän laidan yli.

− Outo tapa kalastaa! naurahti Kenny. − Miksi se vain katselee, eikä heitä vapaa veteen? Ei ne kalat tuolla tavalla tule.

Samassa kuului Jimin ääni:

− Jos se pikavene olisi uponnut enintään parin, kolmen metrin syvyyteen, niin se kyllä löytyisi. Me ollaan Kasperin kanssa kierretty koko karikko, eikä veneestä näy jälkeäkään.

− Jos se sitten on uponnut syvemmälle? Täällä on syviäkin kohtia, totesi Kenny.

Jimi ja Kasper uivat veneen vierelle ja kiipesivät ylös. Piki alkoi haukkua riehakkaasti ja Jimi yritti toppuutella koiraansa.

− Mitä nyt, pikku kaveri? Olisitko sinäkin halunnut sukeltaa?

Jimin rauhoittelut eivät tehonneet vaan Piki haukkui vimmatusti. Se nosti etutassut veneen laidalle ja haukkui etäisyyteen, missä yksinäinen kalastaja oli vähän aikaisemmin päättänyt lopettaa omituisen pyydystämisensä ja lähtenyt ajelemaan perämoottorilla kohti läheistä suurta saarta. Veneen loitontuessa Piki rauhoittui vähitellen.

− Omituista, että se noin vimmaisena haukkui, ihmetteli Jimi.

Sara nosti kiikarit silmilleen ja katsoi. Vene oli juuri kiertämässä saaren taakse ja häipyikin näkyvistä. Sara puuskahti:

− Omituista. Minusta veneessä oli nyt kaksi miestä! Mistä se toinen ilmestyi?

Yhtäkkiä Sara oivalsi ja huudahti:

− Entä jos se etsikin isompaa saalista?

− Ja sillä oli kaveri, joka oli sukeltamassa? Ihan niin kuin mekin, oivalsi Kasper.

− Laitalan pojat. Tietenkin! Ja Piki haukkui, koska se haistoi niissä tutun hajun! Miksei me heti tajuttu.

Kenny survaisi moottorin käyntiin ja kaasuhanat auki. Moottorin jylyn yli hän huusi:

− Otetaan ne kiinni! Ne ei pääse kauas tolla perämoottorilla, se on niin pieni.

Kennyn vene kiiti kohti saarta, mutta kun se oli kiertänyt saaren seuraavalle sivustalle, kaikki joutuivat hämmästyksen valtaan. Pienemmästä perämoottoriveneestä ei näkynyt jälkeäkään.

− Ainoa vaihtoehto on, että ne ehtivät ajaa rantaan ja piilottaa veneen jonnekin kaislikon sekaan, päätteli Kenny.

Valheen lyhyet jäljet

Illalla Karhumäki palasi poliisiasemalle. Hän oli ottanut Saran isän mukaansa. Karhumäki haki Laitalan sellistä ja toi hänet kuulusteluhuoneeseen.

− Onko mulle tullut vieraita, örähti Laitala.

− Sinähän aamulla minulle kerroit, että voisit muuttaa elämäsi, muistutti Karhumäki. − Tämä mies on seurakunnasta. Ajattelin, että jos tarkoitit totta puheillasi, niin hän voisi ottaa tunnustuksesi vastaan ja rukoilla puolestasi.

− Niin, aivan, innostui Laitala. − Revitkö sinä sitten minun kuulustelupöytäkirjani, jos nyt tunnustan kaiken ja rupean uskovaiseksi? Eikös semmoinen ole ollut teillä tapana? Olen kuullut juttuja.

− Katsotaan sitä sitten, mutta nyt voit keventää sieluasi, jos haluat.

Laitala tarttui hänelle tarjottuun oljenkorteen ja alkoi vuodattaa elämänsä kurjuutta sekä tekemiään pahoja tekoja. Mitään uutta hän ei kertonut, ainoastaan sen, kuinka oli muutamia veneitä ja polkupyöriä vohkinut. Muuten hän vakuutti olevansa kunnon kansalainen.

Kun Laitala oli lopettanut, Saran isä pudisteli surullisena päätään.

− Olisin niin mielelläni julistanut sinulle täyden synninpäästön, mutta nyt en voi sitä tehdä.

− Mikset? kysyi Laitala hermostuneena ja vähän äreänä.

− Koska sinä et ollut rehellinen. Sinä et kertonut kaikkea vaan jätit osan rötöksistäsi piiloon. Minä olen jutellut meidän nuorten kanssa. Ne kävivät tänään Nykäsen moottoriveneellä ajelulla Paloveden selällä ja arvaapa mitä olivat siellä nähneet? Siellä olivat sinun poikasi sukeltamassa. Ja tyttöni Sara muisteli nähneensä ikään kuin pienen laatikon toisen pojan sylissä. Sitten näiden poikien vene oli kadonnut. Olivat livahtaneet jonnekin rantaan ja poistuneet maitse. Minulla on vahva epäily, että sinun poikasi ovat käyneet sukeltamassa ne uponneet timantit, jotka oli viety Nykäsen kellosta ja kullasta.

Karhumäki tuijotti Laitalaa ja kysyi:

− Näinkö ne asiat onkin? Ja minä kun jo ehdin ajatella, että sinä tosissasi halusit muuttua.

− Sinun olisi syytä lukea Apostolien tekojen viidennestä luvusta kertomus Ananiaksesta ja Safirasta. On väärin valehdella poliisille, mutta suorastaan hengenvaarallista, jos yrittää petkuttaa Jumalaa, sanoi Saran isä.

Laitala kirahti hampaidensa välistä:

− Ei teillä ole mitään todisteita!

− Sehän nähdään, kun tutkitaan, sanoi Karhumäki.

− Muista, että Jumala näkee kaiken, jopa sisimmän salaiset ajatukset, sanoi Sami Sillanpää. Hän vilkaisi Laitalaa, joka näytti pelästyneeltä.

Kertomus Donkki 316, syksy 16
Sarja: Rantakaupungin seikkailut, osa 6
Jouni Hörkkö