Rantakaupungin seikkailut Syksy 2015

kertomuskuva_nettiin_valmis

RIKAS, RAKAS, KÖYHÄ, VARAS!

Puhelin soi, isä vastasi ja huusi pian Jimin puhelimeen.
– Mummilla on sinulle asiaa!
Jimi otti puhelimen ja tervehti mummia.
– Minä olen tehnyt sinulle nyt villatakin valmiiksi. Siinä on kuusi nappia. Sinä et varmaan tiedäkään, että minun nuoruudessani nappien määrää laskettiin loruna: Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas. Kuusi nappia, joten sinun kohdallesi tuli nyt tuo rakas. Sinä olet minulle rakas ja sinun isäsi kertoi, että taitaa sama sana nyt sinunkin päässäsi pyöriä…
– Höh, sai Jimi vastattua. Hän tajusi, mihin mummi viittasi. Isä oli tietenkin kertonut Sarasta, naapurikerrostalon tytöstä, johon hän oli tutustunut. Sara oli itseään säästämättä pelastanut hänen koiranpentunsa Pikin, kun julmat venevarkaat olivat olleet valmiita ajamaan sen yli järvellä ja tappamaan pennun.
Jimi vastaili mummin kysymyksiin ja sulki puhelimen. Kello oli sen verran, että olisi syytä lähteä kouluun. Hän oli juuri muuttanut paikkakunnalle, ja tämä olisi ensimmäinen aamu uudessa koulussa. Hän ei tuntenut ketään, joka olisi samalla luokalla. Vatsanpohjassa nipisteli ikävästi.

Rikas

Luokassa vallitsi vilkas puheensorina. Poikien huomio oli kiinnittynyt Jimiin.
– Mä olen Timi, esitteli viereinen kaveri itsensä. Sitten hän alkoi osoittaa luokan muita poikia ja kertoi heidän nimiään: Aksu, Hans, Joonas, Jusu… Poikien nimiä putoili Timin suusta tasaiseen tahtiin. Sitten hän esitteli samaan tahtiin tytöt. Jimi seurasi katseellaan, ja yhtäkkiä hän tunnisti tutun hahmon. Sara istui yksinään takanurkassa. Saran katse oli suunnattu alas ja kasvot olivat melkein kokonaan tummien kiharien kätkössä.
Jimi aikoi juuri nostaa kätensä tervehdykseen ja huikata jotakin herättääkseen Saran huomion, kun Timi tarttui häntä kädestä ja kuiskasi:
– Toi Sara on meidän luokan Haisuli. Tai kaikki ainakin sanoo, että se haisee. Ja se on rikas. Mä annan sulle neuvon: jos meinaat olla tällä luokalla muiden kanssa, niin älä ole ton Saran kanssa tekemisissä.
Jimi katsoi ihmeissään Timiä, sitten Saraa. Juuri samalla hetkellä Sara nosti päätään, ja näki Jimin, joka tuijotti. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Saran kasvoille levisi iloinen virnistys, ja hyvin varovasti hän heilautti kättään. Jimi huomasi, kuinka lähellä olevat Jusu ja Pauli tarkkailivat häntä. Hän laski kätensä ja käänsi kiireesti katseensa pois Sarasta.
– Sä taidat tuntea Saran, kysyi Jusu ivallisella äänellä. Puheensorina oli äkisti vaiennut ja koko luokka oli pysähtynyt katsomaan.
– En tietenkään tunne. Mistä mä sen tietäisin? kuuli Jimi oman äänensä vastaavan. Muistot entisestä koulusta nousivat mieleen. Hän tiesi, mitä oli olla koko luokan hyljeksimä, jolla ei ollut luokassa yhtään kaveria. Hän toivoi, että uusi koulu muuttaisi kaiken, että hänelläkin olisi kavereita.
Hän tunsi punan nousevan poskilleen, niska alkoi tuntua kostealta. Hän yritti selittää itselleen, ettei hänellä ollut varaa vastata muulla tavalla, mutta kaikesta selittelystään huolimatta hän tunsi, kuinka syyllisyys kalvoi sisällä. Sara oli auttanut häntä, Sara oli pelastanut hänen koiranpentunsa hengen. Ja nyt hän sanoi, ettei edes tuntenut Saraa. Hän vilkaisi varovasti Saran suuntaan. Tytön kasvoilta paistoi järkytys ja yksinäinen kyynel vieri hänen poskellaan. Jimin kurkkua alkoi kuristaa, mutta hän puri huuleensa ja kääntyi eteenpäin. Opettaja astui luokkaan ja se tuntui helpotukselta. Kaikkien oli nyt pakko kiinnittää huomio opettajaan, eikä kukaan voinut tuijottaa häntä.
Välitunnilla tuli uutinen: pihalta oli käyty varastamassa yhden oppilaan pyörä.
– Pyörä oli ihan uusi, viimeistä mallia, puuskahti koulun rehtori vihaisena. – On se merkillistä, että tämmöistä tapahtuu.
Pian levisi oppilaiden keskuudessa tieto siitä, kenen varastettu pyörä oli. Se oli Saran.

Rakas

Illalla isä sanoi käyneensä rautakaupassa:
– Meillä on nyt maalit ja muut, mitä tarvitaan veneen ehostamiseen. Lähdetäänpä rantaan, isä komensi.
Vene oli nostettu ylös pari päivää aiemmin, se oli kuivanut ja nyt se pitäisi maalata. Sitä ennen sen reiät olisi kuitenkin tilkittävä.
– Tätä isoa halkeamaa ei saada tilkityksi millään massalla. Siihen pannaan metallilevy.
Isä naulasi veneen runkoon pitkän metallisuikaleen peittämään kaikkein suurinta halkeamaa. Pienemmät aukot tukittiin paksulla tahnalla, jota isä oli hankkinut. Lopuksi alettiin maalata venettä. Alaosa sai ruskean värin, mutta ylimmät laudat maalattiin keltaisella. Kun maalaus alkoi olla valmis, Jimi tokaisi:
– Selvä banaani.
– Minä ajattelin nimetä sen Tilkkutäkiksi. Siinä on vähän metallia, vähän massaa, vähän puuta, vähän reikiä… sellainen köyhän miehen vene. Mutta sinä keksit paremman nimen, hymyili isä, kolautti mehulasinsa veneen nokkaan niin, että mehua roiskahti ja sanoi:
– Kastan sinut Banaaniksi.
Jimiä hymyilytti, kun hän pesi käsiään maalista.
– Aika hyvä köyhän veneeksi. Mitenkäs koulussa? Onkos se naapurin tyttö samassa koulussa? kysyi isä.
– Joo, on se meidän luokalla, vastasi Jimi, mutta käänsi katseensa veneeseen muka tutkiakseen sitä tarkemmin. Köyhän vene, niinpä! Olikohan Saran perheellä venettä? Jos oli, se oli varmaan hienompi, mikäli kavereiden jutut pitivät paikkansa. Samassa Jimi tunsi häpeää. Hän pelkäsi, että Sara saattaisi tulla rantaan kävelemään. Mitä hän silloin sanoisi?
Isä tulkitsi Jimin vaivautuneisuuden omalla tavallaan.
– On se hyvä, että on yksi hyvä ystävä jo valmiina. Sellainen, joka on vähäsen rakas…
Isä vinkkasi silmää, mutta Jimi ei halunnut sanoa mitään.

Köyhä

Perjantaina Jimi kävi soittamassa alemmassa kerroksessa asuvan Kasperin ovikelloa, ja ehdotti innoissaan:
– Lähe mukaan, mennään koeajamaan meidän uusi vene!
Kasper ei tarvinnut pitkää suostuttelua, ja tuota pikaa pojat astelivat kohti rantaa. Rannassa heitä odotti yllätys.
– Missä se teidän vene on? hämmästyi Kasper, joka oli jo aiemmin käynyt tutustumassa uuteen paattiin.
– Varastettu!
Lepikosta kuului yllättäen ivallinen ääni:
– Tai ehkä sitä ei oo koskaan ollutkaan. Ei Jimin perheellä ole koskaan venettä ollutkaan. Koko vene on ollut vaan pelkkää Jimin kuvitelmaa. Jimi on kato köyhä! Oikein tosi köyhä, KÖYHÄ!
Jimi kääntyi hämmästyneenä katsomaan äänen suuntaan, ja näki, kuinka Jusu nauraa räkätti ja lähti pyörällä polkemaan pois. Hänellä oli muutama nuorempi poika seuranaan. Nämä nauroivat kuuliaisesti Jusun sanailulle.

Varas

Aamulla Jimi ehdotti suunnitelmaa Kasperille:
– Tämä järvi ei ole kovin suuri, otetaan meidän tandem ja poljetaan rantakierros. Katsellaan, mitä löytyy.
Jimin isä oli aikansa kuluksi rakentanut vanhoista pyöränrungoista kahden poljettavan tandemin, ja sillä lähdettiin liikkeelle. Järvi päätettiin kiertää myötäpäivään.
Ensin kierrettiin kirkonranta. Siellä nyt ei ollut veneitä, joten kierros eteni nopeasti. Sitten oli pari peräkkäistä uimapaikkaa, joiden jälkeen järvessä oli iso lahti.
– Tämä lahti on epävirallisesti nimeltään Roistolan lahti, kertoi Kasper.
– Ai, miksi? kysyi Jimi.
– Varmaan se on vaan väännetty sen oikeasta nimestä, mutta kaikki täällä sanoo sitä Roistolaksi.
– Oliskohan se enne? naurahti Jimi.

Lahti oli keinotekoinen. Sen reunat olivat muutaman metrin korkuisia patovalleja, kun tulviva vesi oli aikoinaan tahdottu rajata padon sisään ja siten vapauttaa peltomaata viljelijöille. Vallin päälle oli muodostunut savinen polku, ja sitä pitkin kirkkaan väriseksi maalattu tandem eteni. Lahden reunasta erkani pieni kanava, ja sen varrella kaukana edessä häämötti pieni silta. Heidän olisi pakko polkea sinne, jotta pääsisivät kanavan yli ja palaamaan takaisin lahden rannalle, josta kierrosta voisi jatkaa. Sillan lähestyessä Kasper huomasi sen alle vedetyn veneen rungon.
– Kato, joku on kiinnittänyt veneensä tonne sillan alle!
Lähemmäs tultuaan he näkivät tutut värit.
– Banaani!
Jimi irrotti nopeasti veneen köysistä ja työnsi sen veteen.
– Mä ajan tandemin tonne voimalaitoksen rantaan. Souda sinne ja nouki mut veneeseen. Haetaan pyörä illalla! ehdotti Kasper.
Suunnitelma oli hyvä ja se oli pian toteutettu. Kasper hyppäsi veneeseen voimalan rannasta, ja Jimi suuntasi kokan kohti kotirantaa. He soutivat pitkän saaren ohi. Saaren rannassa näkyi pari vähän vanhempaa tyttöä aurinkoa ottamassa. Kasper ei malttanut pitää suutaan kiinni:
– Haluaako tytöt tulla soutelemaan?
– Meillä on täällä parempia soutajia seurana, vastasi toinen tytöistä.
– Eihän siellä näy ketään teidän lisäksi. Onko ne teidän soutajat Niilo Näkymätön ja Oskari Olematon? huusi Kasper.
Samassa tyttöjen vierestä kaislikon takaa pomppasi ylös kaksi vanhempaa poikaa. Toinen huusi takaisin:
– Pitäkää pikku räkänokat suunne kiinni. Menkää kotiin äitinne luokse!
– Älä ota stressiä, lahopää. Mee veteen jäähdyttelemään itteäs, mutta älä paa päätäs veteen, se uppoaa, kun se on täysin mätä! kuittasi Kasper takaisin.
Toinen rannalla olevista isoista pojista nykäisi äkkiä toista kyynärpäästä ja supatti jotakin. Samassa kaverukset kumartuivat alas ja äkkiä kuin tyhjästä kiepsauttivat valkoisen lasikuituisen veneen oikein päin ja työnsivät sen vesille.
– Ne lähtee takaa-ajoon. Onpa niillä huono huumorintaju, kuiskasi Jimi.
– Mitähän ne meinaa?
Jimi alkoi soutaa rivakoin vedoin. Hitaasti, mutta varmasti raskas puuvene otti vauhtia. Vesi alkoi kohista perätuhdon alla. Jonkin matkan päässä takana valkoinen lasikuituvene pääsi ulos kaislikosta ja kääntyi heidän peräänsä. Sen airot loiskahtivat veteen ja valkoinen vene lähti takaa-ajoon.
– Niillä on lasikuituvene. Se on kevyempi!
Valkoinen vene alkoi vähä vähältä saavuttaa Jimin puurunkoista venettä. Kotirantaan oli vielä matkaa, he olivat nyt järven leveimmällä kohdalla. Huoli pusersi Jimiä, mutta hän pakotti kätensä tottelemaan ja souti, minkä ehti. Valkoinen vene tuli silti joka vedolla lähemmäksi. Jimi huudahti Kasperille, joka istui takatuhdolla:
– Tuu kontillesi tohon keskelle. Ala työntää airoista samalla, kun mä vedän. Silloin saadaan kaksinkertainen teho ja lisäksi veneen tasapaino on parempi.
Kasper pudottautui polvilleen Jimin eteen ja alkoi työntää airoista. Mutta sekään ei auttanut. Isojen poikien kevyt vene läheni uhkaavasti. Kun tilanne alkoi näyttä pahalta, isot pojat onneksi riitautuivat keskenään. Toinen huusi kiroten toverilleen:
– Sä et osaa kunnolla soutaa, anna mä tuun airoihin, niin syötetään pikku nilkit kaloille.
Kasperin kasvoille levisi kauhistunut ilme, ja hän kuiskasi:
– Ei kai ne sentään niin pitkälle ole valmiita menemään?
– Mistä sitä tietää, mutisi Jimi.
Isot pojat vaihtoivat soutajaa, ja se aiheutti heidän veneensä vauhdin hiipumisen. Samalla Jimi veti ja Kasper työnsi täysillä. Välimatka kasvoi jälleen. Nyt kotirantaan oli enää sen verran matkaa, että he ehtisivät rantaan ennen isoja poikia, mutta uhka ei silti ollut ohi. Mitä isot juipit olisivat valmiita tekemään heille rannassa?
Poikien tietämättä yksinäinen tarkkailija oli jo hyvän aikaa seurannut heidän pakomatkaansa ja päätteli, että Jimi ja Kasper olivat tiukassa tilanteessa. Hän oli käynyt kerrostalonsa rapussa hakemassa tutun naapurin avuksi.

Jimi ja Kasper saavuttivat rannan, loikkasivat maalle ja olivat aikeissa lähteä juosten karkuun, mutta isojen poikien valkoinen vene oli ehtinyt vain paria sekuntia myöhemmin samaan kohtaan. Isot korstot hyppäsivät maalle ja sulkivat Jimin ja Kasperin pakotien. Toinen hujoppi sanoi:
– Nyt koitti totuuden hetki, räkänokat.
– Me niistetään teidän nenät, täydensi toinen uhkaavasti.
– Sen jälkeen teidän on vähän ikävä niistää itse, kun teidän nenä on niskassa.
Samalla hetkellä korstojen ällistykseksi kuului lepikosta heidän takaansa aikuisen miehen ääni:
– Taitaa olla pojilla lääkärinopinnot mielessä, kun on halu tuolla tavalla tehdä kosmeettisia korjauksia nuoremmille. Mutta taitaa olla parempi, että hyppäätte nyt veneeseen ja soudatte sinne, mistä tulittekin.
Pitkän miehen vieressä seisoi Sara. Isot kaverit mutisivat vastalauseita, mutta kiipesivät lopuksi veneeseensä ja lähtivät soutamaan järven yli. Veneestä kuului vielä uhkaava huuto:
– Me pannaan naamat muistiin!
Kun valkoinen vene oli ylittänyt järvenselän ja kadonnut viimein ison saaren taakse, Saran hakema naapurin mies lähti takaisin asunnolleen. Jimi, Kasper ja Sara jäivät kolmistaan seisomaan lepikkoon.
– Olipa hyvä säkä, että toi mies sattui olemaan paikalla, huokasi Jimi.
– Ei se säkää ollut. Mä hain sen, kun tajusin, että te olitte vaikeuksissa. Se on meidän rapusta, Vaihemäki nimeltään, sanoi Sara.
– No, olipa hyvä, mutisi Jimi ja katsoi varpaisiinsa.
– Eikö sulla ole mitään muuta sanottavaa? kysyi Sara ja jäi tuijottamaan Jimiä tiukka ilme kasvoillaan.
– Joo, on muulla muutakin. Se, miten mä käyttäydyin koulussa, oli tosi typerää. Se on painanut mua ihan hirveästi. Voitko sä antaa sen anteeksi?
– Mä haluan, mutta se ei ole ihan helppoa. Tietkö mitä meidän isä sanoi, kun mä kerroin sille, mitä sä koulussa teit? Se sanoi, että nyt mä tiedän, miltä Jeesuksesta tuntui, kun Pietari sanoi, ettei edes tunne sitä.
Saran suu oli tiukasti puristettu yhteen, silmien välissä kimalteli vähän kosteaa. Yhtäkkiä Jimi tarttui Saraa kädestä, puristi sitä ja sanoi:
– Ihan oikeesti: anteeksi. Mä en halua enää ikinä olla sellainen raukkamainen pelkuri.
Sara nyökkäsi ja puristi hennosti takaisin Jimin kättä.

Kertomus: Jouni Hörkkö
Kuvitus: Liisa Leppänen