Rantakaupungin seikkailut kevät 2017

Mansikkatilan salaisuudet

Jimi ja hänen ystävänsä Kasper ja Sara ovat saaneet seuraansa Jusun. Tämä yllyttää heitä seikkailuun ja lopulta he käyvät luvatta Uimosen mansikkapelloilla herkuttelemassa. Uimonen näkee kaukaa luvattomat tunkeilijat ja lähtee uhkaava musta putki kädessään näitä kohti. Seikkailijat pääsevät karkuun viime hetkellä, mutta vaikeudet eivät ole ohi. Jimin tullessa kotiin hänen isänsä määrää hänet lähtemään mukanaan Uimosen tilalle, jonne isällä on ammattiasiaa. Jimi tuntee vatsassaan pelon kouraisun: tunnistaako Uimonen hänet yhdeksi mansikkavarkaista? Miten hänen käy?

 

Jimiä jännitti. Vasta vähän aikaa sitten hän oli suostunut Jusun tyhmään ehdotukseen ja mennyt muiden mukana Uimosen maille mansikkavarkaisiin ja he olivat jääneet melkein kiinni. Nyt hän menisi Uimosen eteen muka kilttinä poikana. Uimonen tunnistaisi hänet varmasti. Hänen oli pakko keksiä jotain ja pian.

Tie nousi ylämäkeen. Kun he pääsivät mäen harjalle, Jimi erotti tutut pellot ja niiden takana Uimosen päärakennuksen.

− Siellä se on. Uimonen odottelee meitä jo. Sanoin, että tulen koko perheen kanssa.

Kun he tulivat pihaan, isä osoitti sivummalla olevan varastorakennuksen taakse.

− Tuollahan on tutun näköinen kylmäauto! Eikös tuo ole sama, jonka juuri äsken näimme ikkunasta ja jolle se Saran äiti osoitti tietä?

− Samat mansikkamainokset kyljissä, vahvisti Jimin äiti.

Jimillä välähti. Siinä olisi hänen pelastuksensa kiperästä tilanteesta. Hän teeskenteli ikävystynyttä.

− Minä taidan kävellä katsomaan, kuinka ne lastaavat mansikoita. Hoitakaa te isän työasiat, ei minua sisällä tarvita.

− No, kaipa se sopii niinkin. Älä mene liian kauas, ei meillä mene kovin kauaa!

Mansikka-auto

Varastorakennus oli parin sadan metrin päässä päärakennuksesta. Jimi maleksi hiljalleen sitä kohti. Autosta näkyi vain yksi kulma, mutta se heilahteli ja siitä saattoi päätellä, että autoa lastattiin. Jimi lähti kiertämään autoa. Hän yllättyi nähdessään auton toiselle puolelle. Sisään oli juuri loikannut nuori mies, ja kun hän tuli ulos, hänellä oli syli täynnä painavia mansikkalaatikoita. Hän kantoi niitä kohti Uimosen varastoa.

Hän oli luullut, että kylmäauto oli tullut hakemaan mansikoita, mutta se näyttikin tuovan niitä! Miksi ihmeessä? Miksi mansikkatilalle tuotiin marjoja sen sijaan että niitä olisi sieltä viety muualle myyntiin? Jimin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli keskustelua. Työtä oli tekemässä yhteensä kolme miestä, ja yksi heistä sanoi:

− That was the last one. We are ready.

Samassa mies nosti katseensa auton suuntaan ja huomasi Jimin auton takana. Hän huikkasi:

− Hi, boy! Do you want some? Come here! These are delicious!

Jimi hätkähti yllättävää kutsua, ja astui pari askelta taaksepäin, pois näkyvistä auton taakse. Sitten hän kuuli kahden muun miehen keskustelevan.

− Oliko siellä joku kurkkimassa?

− Ilmeisesti oli joku poika, mutta minä en ehtinyt nähdä. Eipä kai tuo ulkomaanpelle muuten sitä olisi kutsunut maistamaan. Minä käyn vilkaisemassa, kuka on utelias.

Jimi tunnisti välittömästi äänet. Ne kuuluivat Laitalan veljeksille. Samoille konnille, joilla oli sormensa pelissä kadonneiden timanttien kanssa. Konnaveljekset olivat kadonneet salaperäisesti, ja poliisikin oli kiinnostunut heistä. Jimi kurkisti auton alta. Hän näki, kuinka toinen veljeksistä oli parhaillaan kävelemässä auton taakse häntä kohti. Laitalan hujoppi tunnistaisi hänet varmasti, ja sitä hän ei halunnut.

 

Businessman

Sisällä talossa optikko Tommi Hokkanen, Jimin isä, oli juuri saanut sovitettua silmälasit Uimosen päähän.

− Tuntuvatko nyt mukavilta?

− Erinomaisilta, sanoi Uimonen hymyillen. − Nyt näen mansikkarosvot ja voin ottaa ne kiinni!

− Käykö täällä rosvoja? hämmästyi Tommi Hokkanen.

− Viimeksi tänään oli neljä pentua tuolla pellon päässä. En nähnyt ilman laseja tarkasti, keitä olivat. Mutta olen päättänyt, että kun saan kiinni, niin annan oikein isän kädestä. Minä en hyväksy epärehellisyyttä! jyrähti Uimonen. Hän oli kiihtynyt omasta puheenvuorostaan ja puristeli mustaa kävelykeppiään tiukasti.

Samassa huoneen ovelta kuului koputus ja ovelle ilmestyi mustapartainen mies.

− Hetkinen vain, sanoi Uimonen Jimin vanhemmille ja nousi. − Minun pitää hoitaa vähän näitä mansikkabisneksiä. Uimonen nousi, otti mustan kävelykeppinsä ja meni toiseen huoneeseen. Huoneesta kuului hiljaista keskustelua. Jimin äiti katsoi miestään ja kuiskasi:

− En tiennytkään, että Uimonen myy mansikkaa ulkomaille asti. Kuuletko, ne puhuvat aivan selvästi englanniksi.

Tommi Hokkanen nyökkäsi ja samassa Uimonen palasi.

− Anteeksi nyt, että joudun kesken kaiken hoitamaan näitä mansikoita! Mutta nyt on sesonki ja silloin pitää tehdä yötä päivää töitä.

− Voitaisiinkos me ostaa laatikko tai pari samalle itsellemme? kysyi Tommi Hokkanen.

− Valitettavasti minulla ei nyt juuri ole poimittua. Mutta tuolta pellolta voitte maistiaisia ottaa. Eikös teillä pitänyt olla nuori poika mukananne, niinhän sinä puhelimessa sanoit? Mennäänpä pihalle, niin saatte maistiaiset!

 

Salakuuntelija

Jimi oli pinkaissut juoksuun ja kiertänyt varastorakennuksen taakse. Siellä oli ollut vanhoja öljytynnyreitä pinossa, ja hän oli sujahtanut niiden väliin juuri ennen kuin toinen Laitalan veljeksistä oli nähnyt häntä. Nyt hän oli hengittämättä ja kuunteli. Laitalan poika oli palannut takaisin halliin ja keskusteli veljensä kanssa. Hallin ohut peltiseinä estänyt Jimiä kuulemasta keskustelua.

− Näitkö sitä hiippailijaa?

− En vilaustakaan. Olisikohan ollut talon isännän poika? Juoksi sisälle, koska oli ujo.

− Toivotaan näin. Minä en kaipaa yhtään ylimääräistä pentua meidän bisneksiä sotkemaan. Tämän kaupungin pennuista on ollut haittaa ennenkin, niin kuin tiedät. Minä en luota niihin pätkääkään. Ovat sellaisia nuuskijoita. Hyvä, etteivät nytkin ole jossain täällä lymyilemässä ja salakuuntelemassa.

Ohuen peltiseinän toisella puolella Jimi pidätti hengitystään ja ajatteli: ”Tietäisitpä, kuinka lähellä!” Sitten toinen Lautalan veljeksistä tokaisi:

− Veli hyvä. Sinä olet vainoharhainen, ei ne nyt enää voi olla meidän asioihin sekaantumassa.

Samassa kuului askelia ja sitten keskustelua. Ulkomaalainen sanoi:

− Mr. Uimonen just paid to me. Here is your money. It’s all yours. Now the diamonds are mine!

− Nyt on kourassa puhtaaksi pestyä rahaa, sanoi toinen Laitalan veljeksistä.

− Nyt voidaan nostaa kytkintä ja häipyä pitkälle lomalle. Etsiköön se konstaapeli Karhumäki meitä vaikka kuinka paljon, ei tule löytämään.

 

Kadonnut poika

Jimi näki, kuinka päärakennuksen ovi avautui ja hänen vanhempansa tulivat ulos yhdessä Uimosen kanssa. Isä näytti etsivän katseellaan jotakin ja sitten hän huusi kovalla äänellä:

− Jimi! Tulehan tänne, saadaan maistiaisia suoraan pellolta!

Sen sijaan, että olisi noussut ylös piilostaan ja ilmaissut olinpaikkansa Jimi painautui yhä matalammaksi tynnyreiden sekaan. Toisaalla oli Uimonen, joka ehkä tunnistaisi hänet yhdeksi mansikkavarkaaksi, toisella puolen Laitalan veljekset. Hän oli kahden tulen välissä, eikä voisi mitenkään näyttäytyä kummallekaan. Ei varsinkaan nyt, kun hän oli kuullut Laitalan poikien keskustelun. Hän pysyi piilossa, ja kuuli, kuinka isä ja äiti lopulta arvelivat hänen jo lähteneen omia teitään kotiin. Vanhemmat hyvästelivät Uimosen ja lähtivät. Uimonen puolestaan siirtyi juttelemaan vajan taakse ja silloin Jimi tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän juoksi matalana peltojen poikki ja pääsi tielle. Hän lähti kävelemään reipasta vauhtia kohti kotia. Sitten hän keksi, että hän voisi liftata ja kun jonkin ajan kuluttua kuuli selkänsä takaa lähestyvän auton äänen, hän nosti peukalonsa pystyyn katsomatta taakseen.

Henkilöauto ajoi Jimin ohi ja jarrutti. Kuljettaja oli nähnyt Jimin peukalon olevan pystyssä ja pysähtyi parinkymmenen metrin päähän. Jimi ilahtui ja mutisi itsekseen:

− Helppoa tämä liftaaminen. Jo ensimmäisellä yrityksellä tärppäsi.

Hän saavutti auton, avasi oven ja istahti kuskin viereen.

− Where are you going? kysyi kuski.

Jimi ällistyi niin paljon, ettei osannut muuta kuin viittoa eteenpäin. Kuski oli sama mustapartainen, joka juuri äsken oli ollut Uimosen tilalla ja kutsunut häntä maistamaan mansikoita. Ja tämä kuski oli Laitalan veljesten kaveri. Jimi vilkaisi takapenkille, mutta se oli tyhjä. Laitalan pojat olivat ilmeisesti lähteneet kylmäautolla ja tämä ulkomaalainen oli jäänyt yksin ajamaan tätä menopeliä.

Samassa kuski alkoi jarruttaa, pani vilkun päälle, ja kurvasi tien varressa olevalle bussipysäkille.

− Wait a minute, I have some problems, sanoi ajaja ja hyppäsi ulos. Sitten hän nosti konepellin ylös ja jäi luurailemaan moottoria. Jimi kuuli, kuinka hän puhui jostain ongelmista puhelimeensa. Jimi avasi oven ja mietti: hänen ei vielä kannattaisi jäädä kyydistä pois, vaan vasta muutaman kilometrin päästä, kun oltaisiin lähellä kaupungin rajaa. Hän asteli kuskin luo ja vilkaisi. Kuski katseli moottoria, jossa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Sitten mies ojensi kännykän eteen ja räpsäytti valokuvan. Ulkomaalainen ei näyttänyt olevan tekniikan ihmelapsi. Kun mies otti kuvan moottorista, hänellä oli puhelimen etukamera päällä ja kuvaan tulivat moottorin asemesta mies itse ja Jimi.

Jimi hymähti ja mietti, miten jotkut aikuiset olivat todella tumpeloita, kun piti käyttää kännykkää. Tämäkään mansikkamies ei näyttänyt osaavan edes ottaa kuvaa. Jimi huokaisi ja istahti takaisin autoon. Pienen hetken jälkeen myös kuski asteli takaisin ja kiihdytti takaisin tielle.

Muutaman kilometrin jälkeen tie laskeutui pitkää alamäkeä ja kaupungin raja häämötti mäen alla. Jimi sanoi englanniksi, että hän voisi jäädä seuraavalla pysäkillä pois, ja kuski päästi kaasun irti ja antoi vauhdin pudota hiljalleen. Samassa kuskin kännykkä soi. Jimi kuuli, kuinka joku huusi hysteerisesti kuskin korvaan.

− Are you sure? kysyi kuski ja vilkaisi Jimiä.

Kännykän toisessa päässä joku huusi niin, että Jimi erotti sanat vaivatta:

− Same boy, same boy…

Jimi tunsi olonsa hieman levottomaksi, sillä hän luuli tunnistaneensa äänen. Hän oli kiitollinen siitä, että pysäkki oli enää viidenkymmenen metrin päässä ja hän pääsisi pois kyydistä. Juuri, kun hän aikoi kiittää kuskia kyydistä ja oli irrottamassa turvavyötään, kuski survaisikin kaasun pohjaan ja lähti kiitämään hurjalla vauhdilla eteenpäin.

Jimi yritti ensin pyytää, sitten vaatia ja lopuksi huutaa, että kuski pysähtyisi, mutta tällä ei ollut aikomustakaan totella. Sen sijaan hän katsoi Jimiä hyvin ilkeästi ja painoi yhä lisää kaasua. Jimi tajusi: kuski oli ottanut selfien tahallaan. Oli tarkoituskin, että kameran kuvaan jäivät hänen kasvonsa. Kuski oli lähettänyt kuvan Laitalan pojille, ja nämä olivat tunnistaneet hänet.

Ulkomaalaisen auto ajoi ohi kaupungin ja maisema muuttui jälleen maaseuduksi. Jimi näki vanhan kirkon kohoavan edempänä rannalla, kun kuski alkoi jarruttaa voimakkaasti. Samassa Jimi erotti tien viereen pysäköidyn kylmäauton ja sen takana seisovan tutun hahmon: Laitalan veljeksistä vanhempi, Jörö eli oikealta nimeltään Jyrki, seisoi tien reunassa ja odotti. Kun auto pysähtyi, Jimi yritti avata nopeasti oven ja pinkaista karkuun, mutta Jörö tarttui häntä tiukasti käsivarresta ja survoi hänet takapenkille. Sitten Jörö hyppäsi kuskin viereen ja kääntyi ivallisena taaksepäin.

− Voit ihan rauhassa yrittää pakoon, ovet ovat lapsilukossa. Olisit vain pitänyt nenäsi irti meidän puuhista! Mutta omapa on syysi. Nyt minun on pakko pitää sinut vankina siihen asti, että me saadaan Mökön kanssa karistettua kotimaan mullat jaloistamme.

− Te jäätte vielä kiinni, sanoi Jimi uhmakkaasti ja lisäsi: − Luther sanoo katekismuksessa, että Jumala rankaisee varasta toisella varkaalla, joten tekin…

Jimin puhe keskeytyi Jörön äänekkääseen nauruun.

− No jopas meille saarnamies tänne tuli! Ja sinä syytät minua varkaaksi? Satun tietämään jotain sinunkin puuhistasi, pikkumies! Tunnetko erästä Jusua? Hän kertoi, miten olitte aikaisemmin tänään käyneet luvatta Uimosen maatilalla mansikoita varastamassa! Niin että pidä suusi kiinni!

Jimi puraisi huuleensa. Olisi ollut parempi olla hiljaa. Jörö oli oikeassa: hän oli itse syyllistynyt mansikkavarkauteen. Syyllisyys painoi häntä, mutta vielä enemmän pelko, sillä hän oli nyt oikeiden rikollisten vankina. Hän katseli ulos ja mietti. Äänetön rukous lähti hänen sisältään. Voisiko Jumala auttaa häntä, vaikka hän olikin tehnyt väärin? Jostakin lapsuudesta nousi muisto, kuinka pyhäkoulussa oli kerrottu Jeesuksen sanoneen, ettei hän ole tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Jimi sai lohdutusta noista sanoista ja rauhallisuus valtasi hänen mielensä: hän tiesi olevansa Jumalan käsissä.

Kertomus Donkki 117, kevät 17
Sarja: Rantakaupungin seikkailut, osa 8
Jouni Hörkkö