Rantakaupungin seikkailut Kevät 2016

kertomuskuva_nettiin_valmis

ARVAUSKESKUS

Jimi, Kasper ja Sara olivat saaneet lainaksi veneen ja soutivat saareen. Yllättäen he löysivät Jimin perheen varastetun soutuveneen, mutta pahaksi onneksi roistot huomasivat heidät ja lähtivät takaa-ajoon. Saran juonen avulla he kaappasivat roistojen moottoriveneen ja jättivät koplan saareen vangiksi sekä aikoivat mennä kertomaan poliisille. Kiireessä Jimi kuitenkin loukkasi sormensa, joten he päättivät mennä terveyskeskuksen kautta.

 

Lääkärin ovi avautui ja lääkäri kuulutti:

− Hokkanen!

Jimi nousi pystyyn. Sara ja Kasper istuivat odotushuoneessa. Sara otti käteensä lehden ja sanoi:

− Me odotellaan tässä…

Samassa ilmoittautumistiskiltä alkoi kuulua huutoa.

− Minä en voi odottaa! Tarvitsen lääkäriä heti, ymmärrättekö! HETI!

− Annatteko henkilötietonne, niin laitan teidät jonoon, sanoi hoitaja rauhallisesti.

− Teillä on näköjään ymmärryksessä vikaa. Minä menen sinne itse, mörähti mies.

Jimi oli ehtinyt kävellä vastaanottohuoneeseen, mutta valkotakkinen lääkäri oli pysähtynyt ovelle kuuntelemaan. Kulman takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja iso mies ilmestyi näkyviin komentaen lääkäriä:

− Parantakaa minut heti!

− Mitä teille on sattunut? kysyi lääkäri otsaansa rypistäen, sillä miehen ulkoisessa olemuksessa ei näkynyt mitään isoja ruhjeita. Mies näytti kämmenessä olevaa haavaa, josta vuosi vähän verta.

− Tuon pikkuhaavan takiako te piditte sellaisen metelin äsken? Eihän tuo vaadi edes lääkäriä, hoitaja voi katsoa sitä!

− Kirjoittakaa minulle heti antibioottia, vaati mies.

− Näyttäkääpä sitä kättänne.

Mies ojensi kätensä lääkärille, ja teki itse diagnoosin:

− Katsokaa minun rannettani! Siinä on tuollaiset punaiset viirut. Minulla on verenmyrkytys, eikö olekin? Ja kun se etenee sydämeen, niin se on loppu! Hoitakaa hommanne! Tehkää minut terveeksi!

Sanat ryöppysivät miehen suusta kuin vesi putouksesta. Lääkäri keskeytti hänet ärtyneenä:

− Ei lääkäri ketään pysty parantamaan. Vain Jumala voi parantaa. Mutta hän on luonut ihmisen niin ihmeellisesti, että keho pyrkii paranemaan itsekseen. Joskus me lääkärit vain vähän autamme luontoa. Te ette ole saaneet verenmyrkytystä. Tuo punainen on maalia. Olette tainneet olla remonttihommissa?

− Te olette selvä huijari, vinkui iso mies. − Rupeatte saarnaamaan minulle Jumalasta! Kerrotte satuja! Jos Jumala on, niin miksi sitten on niin paljon pahuutta ja kärsimystä?

− Se johtuu syntiinlankeemuksesta. Kun ihminen oli tottelematon, pääsi pahuus maailmaan.

− Te olette umpihullu! Ettekö te näe, miten täällä rikkaat vain porskuttavat ja köyhät joutuvat elämään armopaloilla? Ette tietenkään! Tehän olette itsekin rikas! Elätte meidän muiden verorahoilla, huusi mies vihaisena.

Hoitaja, joka oli ollut ilmoittautumistiskillä töissä, ehti nyt paikalle ja yritti saada miestä palaamaan takaisin. Mies hurjistui ja karjaisi:

− Minä tulin tänne terveyskeskukseen hoitoa saamaan, mutta tämähän onkin pelkkä arvauskeskus.

Lääkäri vilkaisi ensin hoitajaa, sitten hän yritti tavoittaa katseellaan Jimiä. Hän antoi katseensa kiertää ympäri odotushuonetta ja hänen katseensa osui penkillä odottaviin Kasperiin ja Saraan, jotka olivat nostaneet lehdet kasvojensa eteen. Sara näytti tutkivan ”Tekniikan maailmaa” ja Kasper tutustui intohimoisesti ”Me naisiin”, joka kaiken kukkuraksi oli ylösalaisin hänen kädessään. Lääkärin kasvoilla käväisi hämmästynyt ilme.

− Hyvä on, minä otan teidät seuraavaksi, mutta ensin minulla on yksi nuori potilas… minne ihmeeseen hän ehti hävitä…

− Mä olen täällä jo, kuului lääkärin huoneesta Jimin puolittainen kuiskaus.

Lääkäri käski miestä odottamaan penkille ja astui huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Hoitaja palasi ilmoittautumistiskilleen vihaisena päätään pudistellen. Iso mies istahti penkille Saran ja Kasperin läheisyyteen, tuijotti näitä hetken, ja sihautti sitten kuiskaten hampaidensa välistä:

− Löysinpäs! Sitten hän otti kännykän käteensä ja sanoi siihen: − Täällä ovat. Tulkaa heti.

Sara vilkaisi Kasperia peloissaan. Kasper yritti edelleen piilotella ylösalaisin käännetyn ”Me naisten” takana, mutta naiset eivät nyt pelastaneet häntä. Tuokion kuluttua käytävältä asteli heidän seuraansa kaksi pitkää korstoa, jotka pysähtyivät ison miehen kohdalle ja tuijottivat Saraa ja lehden takana yhä lymyävää Kasperia. Iso mies antoi korstoille määräyksen:

− Viekää pennut pakuun. Tässä ei voi kuulustella. Ajetaan vähän sivuun, ja jutellaan…

Isot pojat nyökkäsivät, tarttuivat kiinni Saran ja Kasperin käsivarsiin ja riuhtaisivat nämä mukaansa. Toinen sihahti hiljaa:

− Ei sitten ääntäkään! Varmuuden vuoksi hän puristi Saraa niin, että tämä voihkaisi. He lähtivät taluttamaan Saraa ja Kasperia ulos, ja kun Sara hädissään vilkaisi ilmoittautumistiskiä kohti, ei siellä näkynyt ketään. Hoitaja oli mennyt käymään jossakin.

Piki

Jimi sai lääkäriltä ohjeet oman haavansa hoitoon ja nousi lähteäkseen.

− Syö antibioottikuuri, eiköhän tulehdus sillä hoidu. Missä sinä olet tuon haavan saanut? Se on kuin ruosteisen naulan pistämä, ihmetteli lääkäri.

Jimi kertoi nopeasti heidän seikkailustaan saaressa ja siitä, kuinka hän oli vahingossa vetäissyt kätensä vanhan kolmiomittaustornin naulaan. Hän kertoi rosvoista, joihin he olivat yllättäen törmänneet ja paljasti:

− Juuri tuo äskeinen hullu mies oli niiden rosvojen päällikkö. Minä en käsitä, miten hän oli täällä, kun me vasta äsken vietiin rosvojen moottorivene ja tultiin suoraan tänne. Mutta me mennään nyt Saran ja Kasperin kanssa poliisille kertomaan kaikki…

− Onko meidän Sara mukana tuollaisessa, ällistyi lääkäri.

− Mitä ihmettä, oletko sinä Saran äiti? hämmästyi puolestaan Jimi.

Kun Jimi avasi oven ja astui käytävälle, tuli lääkäri hänen perässään. He katsoivat odotushuoneen penkkiä, mutta se oli tyhjä.

− Mihin ihmeeseen Sara hävisi, lääkäri ihmetteli.

− Minulla on pahat aavistukset, puuskahti Jimi. − Minun koirani odottaa oven ulkopuolella, saanko hakea sen tänne ja antaa sille hajun?

− Terveyskeskukseen ei saa tuoda eläimiä, siitä on meillä säännöt, aloitti lääkäri, mutta hän tajusi, mitä Jimi aikoi ja kuiskasi. − Tuossa on takaovi, tuo sen kautta nopeasti!

Jimi lähti puolijuoksua kohti ulko-ovea. Tuokion kuluttua hän ilmestyi takaovesta pienen, hännättömän ja mustan koiran kanssa. Hän meni suoraan odotushuoneen lehtihyllylle ja nappasi ”Tekniikan maailman” käteensä.

− Haista! Ota vainu! Sara luki äsken tätä lehteä. Etsi Sara! hän komensi koiraansa.

Koira vinkaisi ja lähti kuono lattiaa kohti kiskomaan itseään ulko-ovelle Jimi ja lääkäri perässään. Pihalla se suunnisti suoraan parkkipaikalle ja pysähtyi sitten äkisti läheisen parkkiruudun kohdalle ja haukahti.

− Jäljet päättyvät tähän, sanoi Jimi lääkärille.

− Minä en ymmärrä. Meidän Sarako on siis tullut tähän, ja tässä loppuvat jäljet? Eihän se tyttö ole voinut ilmaankaan haihtua, vastasi lääkäri huolestuneesti.

Samalla hetkellä eräästä läheisestä autosta nousi vanhempi mies ja pudisteli päätään. Ohi kävellessään hän sanoi Jimille ja lääkärille:

− Kyllä on ihmisillä kiire kuolemaan! Juuri siitä ruudusta lähti äsken keltainen pakettiauto sellaisella vauhdilla, että ihme, jos eivät kohta kolaroi… saatte pian ensiapupotilaita, puuskahti mies ja käveli pois.

− Keltainen paku! Ihan kuin silloin, kun mä olin isän kanssa hakemassa meidän soutuvenettä ekaa kertaa, ja ne kesämökin rosvot… kaappasivat Pikin silloin nimenomaan keltaiseen pakuun…

− Mitä ihmettä sinä selität? Ette kai te ole sotkeutuneet mihinkään vaaralliseen? parahti lääkäri.

Pikku-Pariisi

Terveyskeskuksesta vähän rannan suuntaan sijaitsi omakotien täyttämä kaupunginosa. Kukaan ei tiennyt, mistä syystä sitä oli alettu kutsua sillä erikoisella nimellä, jolla kaikki sen tunsivat: koko kaupunki tunsi alueen Pikku-Pariisina. Sen syrjäisimmälle kadulle, lähelle rantaa, oli pysäköity keltainen pakettiauto. Auton nokkapellin alta kuului jäähtyvän metallin tasainen naksutus, sillä autolla oli ajettu kovaa ja moottori oli huutanut henkensä hädässä. Takana, tavaroille tarkoitetussa osassa, istuivat Sara ja Kasper pelokkaan näköisinä, ja heidän edessään seisoi kaksi isoa nuorta miestä.

− Teitte ruman tempun, kun varastitte meiltä veneen ja jätitte meidät saareen. Mutta teille ei tainnut tulla mieleen, että tämä kaverini on taitava lukkojen kanssa. Ei kestänyt kauaakaan, kun saimme lainattua toisen veneen, jolla tulimme teidän perässänne. Nyt annatte meidän veneen virta-avaimet ja heti!

− Vai oli varastaminen rumasti tehty? Mielenkiintoista, että sinä sanot noin, vastasi Kasper uhmakkaasti. Toinen korstoista menetti hermonsa ja läimäytti Kasperia poskelle niin, että tämä horjahti Saraa päin. Kasper äännähti kivusta ja piteli poskeaan.

− Nyt loppui suunsoitto. Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla, sanoi korsto ja tarttui tiukasti Saraa käsivarresta, puristi sitä, ja sihisi hampaidensa välistä: − Alahan laulaa! Missä ne avaimet on?

Vaikka Sara tunsi kipunoivaa tuskaa käsivarressaan ja häntä pelotti, hän silti tunsi uhman nousevan ja päätti tehdä, mitä korsto oli juuri pyytänyt: hän alkoi laulaa! ”Sä kasvoit neito kaunoinen” soljahti kirkkaana soimaan auton tavaratilassa. Korsto hämmentyi, päästi irti, mutta otti sitten uudelleen kiinni entistä raivoisammin.

− Vai pelleilet sinä minun kanssani…

− Sähän pyysit mua laulamaan! Jos ei tämä laulu miellytä, niin voin tietysti laulaa muutakin. Miten olisi ”Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään”? Se voisi sopia tilanteeseen.

Samalla hetkellä kuului ulkoa yllättävä ääni: terävä koiran haukahdus. Kasper tunnisti sen, ja kuiskasi:

− Piki!

Toinen korstoista avasi peräovet ja katsoi ihmeissään. Toden totta, pieni, musta ja hännätön koira kiiti täyttä vauhtia alas mäkeä hampaat paljastettuina. Korsto kääntyi ympäri ja huudahti ohjaamoon:

− Pitää vaihtaa maisemaa. Se musta rotta on saanut meistä vainun.

Ohjaamosta kuului möreän miesäänen vastaus:

− Olisitte hoitaneet sen loppuun asti silloin ensimmäisellä kerralla!

Auton moottori hyrähti käyntiin. Ovella seisova korsto tuijotti ihmeissään lähestyvää koiraa, jolloin toinen säntäsi hänen viereensä takaovelle ja alkoi sättiä:

− Mitä siinä toljotat! Vedä se ovi kiinni, että päästään lähtemään. Hoidetaan pennut toisaalla ja jätetään tuo rotta vinkumaan!

Kuskina oleva mies oli kuullut nuorten rikostoveriensa keskustelun ja huusi kovalla äänellä:

− Minä hoidan rotan! Liiskaan sen pyörän alle, vetäkää se kirottu ovi nyt vihdoin kiinni.

Toinen korstoista kurkotti avoinna retkottavan oven kahvaa kohti, ja silloin Sara kuiskasi Kasperille:

− Nyt tai ei koskaan!

Samassa hän pomppasi pystyyn ja rynnisti täyttä vauhtia päin kurkottavaa korstoa. Korsto horjahti, menetti tasapainonsa ja putosi ulos. Toinen korsto alkoi ladella kirosanoja ja huusi toverilleen ohjeita:

− Ota kädestä kiinni, minä vedän sinut sisään. Pennut maksavat tämän kalliisti.

Kasper tajusi, että nyt oli hänen viimeinen mahdollisuutensa. Hänkin ponnahti ylös, loikkasi kohti ovea ja livahti korston ohi. Pudonnut gangsteri oli kuitenkin nähnyt hänen aikeensa, ja levitti kätensä, ja otti Kasperista kopin.

− Ei niin kiireesti, pentu.

Roiston yllätykseksi Piki oli saavuttanut auton, ja loikkasi muristen korston nilkkaan ja puraisi. Roisto ulvahti tuskasta, irrotti hädissään kätensä Kasperista, joka kaatui hänen eteensä. Lähistöltä alkoi kuulua poliisiauton sireenin nouseva ja laskeva ääni. Sara ojensi kätensä Kasperille ja veti tämän ylös. He pinkaisivat pakoon minkä jaloistaan pääsivät. Piki seurasi heitä, mutta käännähti aina välillä haukkumaan roistoja. Pakettiauton kuski painoi kaasun pohjaan, renkaat ulvoivat ja auto lähti liikkeelle takaovet auki retkottaen. Korstot olivat jääneet kyydistä ja seisoivat ällistyneinä ja raivoissaan keskellä tietä kiroten.

Äkkiä toinen heistä osoitti sormellaan maata. Kasperin taskusta oli pudonnut jotakin kiiltävää hänen kaatuessaan. Roisto huudahti melkein riemuissaan:
− Veneen avaimet!

He noukkivat avaimet maasta ja lähtivät juoksemaan rantaan. Toinen korsto ontui, sillä Pikin purema vihlaisi joka askeleella. Ranta oli lähellä, ja gangsterit hävisivät pian sen reunalla kasvavaan lepikkoon. Melkein samassa kuului moottoriveneen ääni ja kohta he näkivät valkoisen perävanan, kun moottorivene kaasutti ensin keskelle järveä ja sitten kohti pohjoisia laajempia vesialueita.

Poliisiauto kurvasi samassa paikalle. Sen uumenista hypähtivät Jimi ja tuttu lääkäri sekä poliisit. Jimi oli aavistanut rosvojen suuntaavan kohti venettä ja kertonut asian Saran äidille, joka oli lääkäri. Poliisit oli hälytetty, mutta he olivat tulleet hetkeä liian myöhään. Poliisi totesi harmissaan:

− Ei ehditty saada kilven tunnusta. Eikä tuota venettäkään enää tavoita!

Piki haukahti ja Jimi huokaisi:

− Onneksi sinä olet ehjänä ja elossa!

− Ja te lapset, lisäsi Saran äiti ja halasi tyttöään.

Kertomus: Jouni Hörkkö
Kuvitus: Liisa Leppänen