Rantakaupungin seikkailut kesä 2017

Paha saa palkkansa

Jimi, Kasper ja Sara kävivät Uimosen tilalla mansikkavarkaissa. He pääsivät pakoon viime hetkellä, mutta ikäväksi yllätyksekseen Jimi joutui isänsä työtehtävän takia palaamaan Uimosen tilalle. Uimosta vältellessään hän maleksi pihalla, jossa juuri oli mansikka-auto. Autokuskin ja apureiden touhut alkoivat vaikuttaa hämäriltä ja pian Jimi huomasikin vanhat tutut, jotka olivat jälleen kerran sotkeutuneet hämärähommiin: Laitalan veljekset tekivät hämärää bisnestä, johon mitä ilmeisemmin liittyivät myös aiemmin varastetut timantit. Jimin kävellessä kotiin hän päätti liftata, mutta onnettomuudekseen hän ajautuikin suoraan rosvojen käsiin ja jäi panttivangiksi. Kännykän akkukin on loppu, joten mistä nyt saadaan apua?

 

Jimi hivutti varovasti kännykän taskustaan. Jos hän vain jotenkin pystyisi näppäilemään tekstiviestin, että hän oli panttivankina! Jörö eli Jyrki Laitala istui hänen vieressään ja keskusteli kuljettajan, mustapartaisen ulkomaalaisen kanssa. Jimi sai kännykkänsä huomaamattomasti viereensä ja painoi kytkintä, mutta pettymys hyökyi hänen ylitseen: akku oli tyhjä! Hän huomasi kuitenkin auton keskikonsolista roikkuvan irtonaisen johdonpään ja toivo syttyi. Jos hän vain saisi huomaamatta siitä otteen!

Jörö oli keskittynyt kuljettajan kanssa keskusteluun. Jimi nojautui eteenpäin muka nojatakseen etuistuimeen ja sulki silmänsä. Samalla hän vilkuili syrjäsilmin Jöröä, joka juuri katsoi sivuikkunasta ulos. Nopeasti kuin taikuri hän koukkasi lähellä olleen laturijohdon pään kiinni ja yhdisti sen puhelimeen, jonka hän oli piilottanut reitensä alle. Hän tunsi puhelimen värähtävän, kun akku alkoi latautua. Nyt piti vain odottaa ja pitää pää kylmänä. Kohta akussa olisi virtaa sen verran, että hän saisi puhelimen päälle ja voisi lähettää hätäviestin, mutta se pitäisi tehdä salaa. Jos Jörö tai ulkomaalainen huomaisi, ne eivät varmastikaan antaisi hänen viestittää mihinkään. Ne halusivat, että hän ei puhuisi…

 

Epidemia

Rantakaupungin terveyskeskuksen aula alkoi ruuhkautua vaikka kello oli jo paljon ja alkoi olla normaali sulkemisaika. Vastaanottava hoitaja otti sisäpuhelimella yhteyden lääkärin huoneeseen ja kuiskasi:

− Nyt ei ole asiat kohdallaan! Kansaa kävelee sisään jatkuvasti, ja kaikki valittavat vatsaansa. Meillä on käsissä nyt joku epidemia! Mitä tehdään? Eihän me voida sulkea, jos puoli kaupunkia kävelee tänne hädissään…

− Hälytä kaikki vapaalla olevat töihin. Ja kysele jo vastaanotossa mahdollisimman tarkasti, milloin oireet ovat alkaneet, yritetään nyt kartoittaa, olisiko tämä vaikka vesijohtovedestä… tässä voidaan joutua antamaan yleinen vaaratilanneilmoitus! vastasi lääkäri Anna Sillanpää.

Kesäapulaisena toimiva nuori harjoittelija pelmahti sisään kädessään herkullisen punainen mansikkarove.

− Katsokaa, mitä nappasin torilta! Uimosen tilalta, tuoretta kotimaista mansikkaa! Nämä on aivan ihanan makuisia, toin meille kahvitauolle, sanoi harjoittelija ja heitti vauhdikkaasti yhden punaisen mansikan suuhunsa.

Vastaanottava hoitaja laski puhelimen luurin alas ja sanoi:

− Yritetään ehtiä nauttia kahvia myöhemmin. Nyt näyttää vähän pahalta, ihmisiä tulee sisään kasapäin. Mene tuohon viereiseen huoneeseen ja ala kutsua numerojärjestyksessä niitä sisään. Kysy jokaiselta, milloin ja missä tilanteessa oireet ilmaantuivat ensimmäisen kerran!

Outo viesti

Sara piti kännykkää kädessään ja oli vihainen. Häntä oli alkanut painaa päivällä Uimosen tilalla tehty mansikkavarkaus ja hän oli päättänyt lähteä takaisin sopimaan asian, mutta hän ei halunnut mennä yksin. Hän oli varma, että Jimi lähtisi hänen kaverikseen. Jimi oli luvannut ottaa yhteyttä illalla, mutta mitään viestiä ei ollut tullut. Kun hän oli yrittänyt soittaa tämän kännykkään, oli automaatti vastannut:

− Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Samassa Sara tunsi kännykän värähtävän. Hän tuijotti ruutua, joka näytti, että Jimi oli juuri lähettänyt viestin. Oli jo aikakin, hän puuskahti itsekseen ja avasi viestin. Se sai hänet hämmästymään:

− Oon Jörön au

Ja siihen viesti katkesi. Sara painoi luurin kuvaa ja soitti. Nyt puhelin sentään hälytti, se oli selvästi päällä. Hälytysääni toistui toistumistaan, mutta kukaan ei vastannut. Hän tunsi ärsyyntyvänsä. Mitä ihmettä Jimi pelleili?

Yksi sana jäi takomaan hänen mieleensä. Jörö. Mikä Jörö? Missä hän oli kuullut sanan? Vieläpä aivan hiljattain… oliko Jimi sanonut päivällä jotain Jöröstä? Samassa hänellä välähti. Hän tajusi, ja hänen henkensä salpautui. Häntä alkoi heikottaa. Mitä hän nyt tekisi? Hän nappasi puhelimen ja kun siihen vastattiin, hän kuiskasi vapisevalla äänellä:

− Isä, mä tarviin nyt apua! Mä pelkään, että…

Karhumäki panee tuulemaan

Poliisiaseman ovi paiskattiin auki ja sisään käveli paikallisen seurakunnan pastori, Sami Sillanpää. Ennen kuin kukaan ehti kysyä, hän huusi:

− Onko Karhumäki paikalla? Nyt on kiire!

Viereisestä huoneesta astui esiin poliisiasuinen mies kahvikuppi kädessään.

− Mikäs nyt? hän kysyi äimistyneenä.

− Meidän tyttö soitti juuri. Nyt on paha irti! Ne Laitalan veljekset on nyt kidnapanneet optikon pojan, sen Hokkasen…

− Laitalan pojat?

− Sara soitti äsken. Sillä oli paljonkin kerrottavaa, mutta pääasia on nyt se, että mitä ilmeisimmin Laitalan kaverit ovat olleet touhuamassa täällä jotain laitonta ja jotenkin Hokkasen Jimi on joutunut niiden seuraan, ja nyt on syytä epäillä, että poika ei ole siellä vapaaehtoisesti! Minä pyysin Tommin jo tänne, se tulee varmaan ihan kohta.

Poliisiaseman ovi aukeni toistamiseen ja sisään astui optikko Hokkanen. Hän oli saanut naapuriltaan alustavan tiedon ja tuli huolestuneen näköisenä.

− Mitä meidän Jimille on tapahtunut? Minä en ole saanut häneen yhteyttä.

− Sara sai äsken viestin! Ja nyt puhelin hälyttää, mutta Jimi ei vastaa…

− Onko sinulla mahdollisuutta jäljittää? kysyi Karhumäki.

− Hyvä ajatus! Ei tullut mieleeni. Katsotaanpa, sanoi Tommi Hokkanen ja näppäili puhelintaan. Hetken kuluttua hän näytti sitä Karhumäelle sekä muillekin ympärille kerääntyneille poliiseille.

− Poika näyttäisi olevan tuolla valtatien varressa… tuohan on Murhasaaren silta. Mitä se poika siellä tekee?

Hiljaisuutta kesti vain hetken. Sen katkaisi Karhumäen komentoäänellä antama käsky:

− Tulkaa te Hokkanen ja Sillanpää minun kyytiini. Ja toinen partio lähtee Maijalla mukaan!

Sora rapisi poliisiaseman pihassa, kun Karhumäki kaasutti sinivalot vilkkuen liikkeelle. Poliisin väreihin maalattu pakettiauto, Maija, seurasi vauhdilla perässä.

Kahvitauko

Terveyskeskuksen henkilökunnan huoneessa oli muutama iltavuorolainen. Anna Sillanpää asteli sisään ja sanoi:

− Hälytetään keskussairaala. Me emme selviä yksin, jos tämä jatkuu vielä. Onko meidän harjoittelija kerännyt pyydetyt tiedot? Onko mitään yhteistä nimittäjää näille sairastumisille?

− Jokainen tuntuisi tulleen suoraan kahvitauolta. Jokainen sanoo, että oli juuri syömässä, kun paha olo alkoi…

Harjoittelijan puhe katkesi ja Anna Sillanpää kiinnitti häneen huomiota:

− Voitko huonosti? Olet aika kalpean näköinen.

Samassa harjoittelija kiirehti läheiseen vessaan, josta kuuluvat äänet eivät jättäneet epäilyksille sijaa. Anna tuijotti henkilökunnan kahvipöytää. Yhtäkkiä hän rypisti otsaansa.

− Mistä meille on mansikoita ilmestynyt?

− Harjoittelija toi niitä torilta. Uimosen tuoreita kotimaisia…

− Oletteko maistaneet? kysyi Anna Sillanpää mietteliäästi.

− Ei olla hennottu. Harjoittelijan pienillä rahoilla ostettuja. Jätettiin kaikki hänelle. Hän niitä on tässä popsinut.

− Tehdäänpäs pieni pistokoe. Käykääpä kysymässä potilailta, kuinka moni on tänään syönyt mansikoita!

Pari hoitajaa lähti odotushuoneeseen ja kun he hetken kuluttua palasivat, oli heillä uutinen: jokainen oireita saanut oli maistanut mansikoita!

Takaa-ajo

Karhumäki kaasutti reipasta vauhtia. Murhasaaren sillalle olisi enää parikymmentä kilometriä. Tommi Hokkanen istui takapenkillä hermostuneena. Jimi ei edelleenkään ollut vastannut puhelimeen, joten huoli painoi rinnassa. Karhumäki keskittyi ajamiseen, Tommi Hokkanen murehtimiseen ja Sami Sillanpää oli muuten vain hiljaa. Poliisiautossa vallitsi hiljainen synkkyys, mutta sitten poliisiradio räsähti ja Karhumäelle alkoi tulla uutisia:

− Kuuleeko Karhumäki, täällä Rantakaupungin päivystäjä!

− Kuulolla ollaan! vastasi Karhumäki.

− Rantakaupungissa on nyt kriisi päällä. Terveyskeskuslääkäri pyytää virka-apua. Täällä on puhjennut äkillinen vatsatautiepidemia. Syyllisiä ovat lääkärin mukaan Uimosen mansikat, joita on tuotu ulkomailta. Nyt pitäisi kiireesti saada tuo mansikka-auto kiinni, ennen kuin se ehtii levittää saastuneita marjoja muualle. Uimoselta saatiin tieto, että auto on luultavasti suuntaamassa pääkaupunkiin, Länsisatamaan.

− Minulla on tehtävä päällä, sinun pitää hälyttää naapurikaupungin pojat. Olen juuri ajamassa kohti Murhasaaren siltaa, jossa paikannustiedon mukaan on nuori Jimi Hokkanen ja mahdollisesti Laitalan veljesten kanssa… Minulla on samalla mahdollisuus napata Laitalan nuoret kaverit, ne ovat olleet jonkin aikaa piilossa…

− Siksi minä yhteyttä sinuun otinkin, vastasi radio Karhumäelle ja paljasti yllätyksen: − Arvaapa huviksesi, kenen nimissä mansikka-auto on vuokrattu!

− Mistä minä… aloitti Karhumäki, mutta päivystäjän ääni keskeytti hänet:

− Mansikka-auto on vuokrattu Jyrki Laitalan nimiin. Tunnetaan myös nimellä Jörö.

Nyt Sami Sillanpää, joka istui Karhumäen vieressä edessä, ei voinut olla enää hiljaa vaan huudahti:

− Meidän Sara kertoi minulle epäilevänsä, että juuri Jörö olisi kidnapannut Jimin! Sara oli saanut Jimiltä oudon viestin, josta voi arvata, että Jimi olisi Jörön autossa. Ja Sara oli varma, että Jimi ei menisi vapaaehtoisesti kyytiin vaan Laitalat ovat jostain syystä pakottaneet hänet. Pelkään, että poika on vaarassa!

− Murhasaaren silta on edessä, huusi Karhumäki. − Vieläkö kännykkä paikantuu tänne?

− Signaali on pysynyt paikallaan koko ajan, Jimin pitäisi olla keskellä siltaa! sanoi Jimin isä Tommi Hokkanen.

Poliisiautot saavuttivat sillan ja pysähtyivät keskelle sitä. Kaiteeseen nojasi vanha onkimies, joka poliisit nähdessään alkoi huutaen tiedottaa:

− Hyvä, kun tulitte. Tästä meni tunti sitten joku kaahari ohi ja heitti autosta puhelimen siihen keskelle siltaa! Sitten tuli toinen hullu kuorma-autolla, jossa oli mansikan kuvia kyljissä ja ajoi sekin tuhatta ja sataa. Saisitte sakottaa sellaisia!

Karhumäki ja hänen seurassaan olleet miehet tuijottivat keskelle kaistoja onkimiehen osoittamaan paikkaan: yksinäinen kännykkä kiilteli auringossa. Karhumäki nappasi poliisiauton mikrofonin käteensä ja antoi hälytyksen:

− Mansikka-auto, jossa saastuneita, terveydelle vaarallisia marjoja, on pyrkimässä pääkaupungin Länsisatamaan. Autossa rikollisia. Sen seurassa henkilöauto, jossa kidnapattu poika. Yrittävät poistua maasta, pidätettävä välittömästi!

− Saadaanko ne kiinni? parahti Tommi Hokkanen hädissään.

− Saadaan varmasti, murahti Karhumäki. − Minun ilmoitukseni räjäytti pankin! Pääkaupunki kuhisee tällä hetkellä poliisiautoja ja luultavasti Helsingin pojat pörräävät jo taivaalla kopterilla.

Tilinteon hetki

Karhumäki oli oikeassa. Hänen ilmoituksensa synnytti ennen näkemättömän rikollisjahdin ja ennen kuin rosvot ehtivät tajuta, he olivat jo poliisin katkeamattomassa seurannassa. Ajaessaan satamaan heidät pysäytettiin, Jimi vapautettiin , Laitalat ja ulkomaalainen mustaparta vangittiin ja lasti takavarikoitiin.

Seuraavana päivänä Karhumäki kutsui kaikki asianosaiset poliisiasemalle kuulustelupöytäkirjan tekemistä varten. Paikalla oli väkeä kuin markkinoilla. Kun Karhumäki oli kuulustellut tarpeeksi, hän kertasi tapahtumat:

− Kaikki alkoi siis näiden lasten, Jimin, Saran, Kasperin ja Jusun mansikkavarkaudesta. Menitte luvatta Uimosen pellolle ja söitte omin luvin mansikoita!

Lasten vanhemmat katsoivat sekavin tuntein jälkikasvuaan. Heille oli järkytys, että heidän lapsensa olivat olleet varkaissa, mutta samalla he olivat helpottuneita, kun kaikki nyt oli selviämässä.

− Sitten sinä Jimi olit illalla uudelleen Uimosen tiloilla, ja näit kuinka mansikka-auto ja tämä ulkomaalainen yhdessä Laitalan veljesten kanssa kävi tuomassa lisää mansikoita Uimoselle.

− Minä aloin ihmetellä sitä, että miksi Uimoselle tuodaan mansikkaa eikä sitä viedä sieltä.

− Minä tulin ahneeksi, tunnusti Uimonen. − Mansikkaa myytiin niin paljon, ettei sitä saanut pellolta tarpeeksi, joten minä ostin sitä erittäin halvalla ulkomailta ja myin sitä kotimaisena. Onnetonta oli, että se olikin saastunutta ja aiheutti epidemian…

− Lisäksi minä kuulin, kuinka ulkomaalainen ja Laitalat sopivat, että mansikoista saatu raha oli maksu timanteista, lisäsi Jimi.

Asemalle levisi ällistynyt hiljaisuus, jonka Karhumäki rikkoi:

− Tässä selvisi nyt isompi rikos. Laitalan veljekset olivat aikaisemmin murtautuneet Nykäsen kello- ja kultaliikkeeseen ja vieneet timantteja saaliikseen. Niitä oli kuitenkin hankala muuttaa rahaksi, joten Laitalat ottivat yhteyttä ulkomaalaiseen liigaan ja järjestivät Uimoselle mansikoita. Kun Uimonen maksoi mansikat, Laitalat saivat rahat ja antoivat vuorostaan hallussaan olevat timantit ulkomaisen liigan edustajalle. Näin Laitalat saivat rahan pestyä ja timantit pois käsistään ja olivat matkalla karkuteille… ehkä pysyvästi.

− Mutta Jumala puuttui peliin! sanoi Sami Sillanpää, joka toimi pastorina kaupungissa. − Tässä kävi juuri niin kuin Luther opettaa: Varasta Hän rankaisee toisella varkaalla. Opetuksen saivat nyt niin meidän lapsemme kuin Uimonen ja lopulta Laitalan veljekset ja ulkomaalainen. Rikoksella ei menesty!

− Onko tämä meidän kaupunkimme muuttunut varkaiden tyyssijaksi ja rosvojen luolaksi? parahti Tommi Hokkanen ja katsoi Jimiä: − Ja minun poikani samalla tavalla kuin muut ryöväämässä!

− Ei tämä ole muuttunut, vaan tämä on aina ollut, rauhoitteli Sami Sillanpää.

− Miten niin? hämmästyivät jo muutkin ympärillä.

− Mehän olemme kaikki sukua, kun ajatellaan tarpeeksi pitkälle. Meillä on yhteiset esivanhemmat, nimittäin Adam ja Eeva. Ja miettikääpä, mitä he olivat! Varkaita, eikö totta! Menivät ja varastivat kielletystä puusta hedelmän. Ja sen jälkeen kaikki heidän jälkeläisensä – siis mekin kaikki – olemme samaa sukua. Kurjia varkaita, toinen toistamme suurempia rötösherroja ja rouvia. Kaikki me olemme harhautuneet oikealta tieltä.

− Tilannehan on sitten toivoton! puuskahti Uimonen tuohtuneena.

− Ei se ole, sillä meille on annettu armo. Täällä meidän on otettava se rangaistus, mikä kustakin rötöksestä on säädetty, mutta samalla onneksi saamme muistaa, että Jumala armahtaa jokaisen, joka pyytää häneltä pahoja tekojaan anteeksi!

− Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä episodi, jyrähti Karhumäki tyytyväisenä ja klikkasi printterin kuvaa. Kuulustelupöytäkirjat oli laadittu, tapaus oli selvitetty.

Kertomus Donkki 217, talvi 17
Rantakaupungin seikkailut, osa 9
Jouni Hörkkö