Rantakaupungin seikkailut Kesä 2015

kertomuskuva_nettiin_valmis
HÄMÄRÄMIEHET

– Millaista sinulla nyt on siellä? kysyi mummi.
– Yksinäistä. Niin kuin vanhassakin kodissa, vastasi Jimi.
– Minä rukoilen sinun puolestasi. Jumala voi antaa sinulle ystävän, mummi sanoi.
Jimi lopetti puhelun. Mummi oli uskovainen ja luotti satasella Jumalaan. Mutta Jimi mietti, pystyikö Jumala ihan oikeasti auttamaan ja antamaan ystävän? Jimin isä oli kuullut puhelun, ja sanoi:
– Mummi taisi kantaa huolta sinun kavereistasi? No, onhan sinulla nyt kuitenkin Piki!
Pieni, terhakka koiranpentu tuli puolijuoksua eteiseen, kun se oli kuullut nimensä. Sillä ei ollut häntää vaan pelkkä töpö sen paikalla. Se oli väriltään pikimusta, ja siitä se oli saanut nimensäkin. Isä ja äiti olivat ajatelleet sen tuovan lohtua myös Jimin yksinäisyyteen. Edellisessä koulussa Jimi oli ollut yksin. Vaikka hänellä olikin ollut luokallaan kavereita, ei kukaan heistä kuitenkaan ollut sellainen sydänystävä, jota Jimi oli kaivannut. Jimi oli iloinen koiranpennusta, mutta hän kaipasi silti oikeaa ystävää. Ihmistä. Sellaista, jolle voisi jutella. Pystyihän hän tietysti juttelemaan koirallekin, mutta ei se ollut sama.
– Mennään, Piki! Pääset veneilemään! Jimi sanoi pennulle.
Koira ymmärsi. Se vatkasi hännäntöpöään niin innokkaasti, että melkein kaatui.

Mattolaituri

Jimi käveli isän perässä lyhyen aallonmurtajan kärkeen, johon oli kiinnitetty mattolaituri kellumaan. Mattolaiturilla oli nainen kontillaan harjaamassa kirkasväristä räsymattoa. Naisen vieressä istui tyttö katselemassa järven keskelle. Jimi vilkaisi tyttöä. Kasvoja ei näkynyt, sillä tyttö istui selin. Jimi näki pelkät tummat kiharat, jotka hulmusivat tuulessa. Tuuli nostatti pieniä aaltoja, jotka keskemmällä järveä nousivat juuri ja juuri niin korkeiksi, että niiden harjalle tuli vähän valkoista vaahtoa.
– Arto sanoi, että se noutaa meidät tästä, sanoi isä.
Jimi tähysi järven selälle. Hän ei ollut varma, kumman hän havaitsi ensin: pienen tasaisesti paukkuvan äänen vai vähitellen levenevän valkoisen vanan, joka näytti tulevan heitä kohti. Hän tökkäsi kädellään isän kylkeen ja näytti suunnan.
– No niin, sieltä se tulee.
Myös Piki havaitsi veneen ja haukahti tervehdykseksi. Tyttö laiturilla havahtui, kääntyi ympäri ja alkoi hymyillä. Tytön suu liikkui ja hän sanoi jotakin hyvin hiljaa. Jimi ei kuullut ääntä, mutta Piki kuuli ja ryntäsi täyttä vauhtia kohti tyttöä.
– Piki putoaa veteen, parahti Jimi hädissään isälle. – Se hukkuu!
– Äläs nyt. Kyllä koirat osaavat uida luonnostaan, ehti isä sanoa, ja samalla tilanne oli jo ohi. Piki juosta täräytti suoraan tytön avoimeen syliin, vatkasi olematonta häntäänsä, haukahteli ja yritti nuolla tytön kasvoja.
Samassa iso moottorivene kaarsi heitä kohti, hiljensi vauhtia ja liukui sitten hitaasti kiinni mattolaiturin reunaan. Isä kehotti Jimiä astumaan veneeseen. Jimi puolestaan komensi Pikiä tulemaan pois tytön sylistä. Koira ei tahtonut totella, vaan hyppeli innoissaan edelleen tytön edessä. Tytöllä näytti olevan ihmeellinen kyky saada koiran luottamus puolelleen. Vasta monen kutsuhuudon jälkeen Piki totteli. Kun se viimein oli moottoriveneessä isän ja Jimin kanssa, Jimi mutisi hiljaa tuntematonta tyttöä vilkaisten.
– Koiravaras! Minä en pidä tuollaisista.
Isä ei kuullut Jimin purkausta, mutta tyttö kuuli ja hänen ilmeensä synkkeni.

Moottorivene

– Minä olen Arto. Olen isäsi työkaveri, esittäytyi moottoriveneen kuljettaja.
– Siis pomo, naurahti isä vähän hämillään.
– Jätetäänpä nyt tittelit sikseen. Jaha, eiköhän sitten mennä…
Arto kääntyi ohjaamon puoleen, otti viereisestä kahvasta kiinni ja käänsi sitä hieman. Kumea murahdus veneen pohjan alta kertoi, että moottori oli saanut käskyn.
Vene ryskyi päin aaltoja, tuuli oli vastainen. Jimin vatsassa kouristi, hän ei ollut ikinä kokenut mitään tällaista. Kuinkahan syvää täällä mahtoi olla? Rannat häipyivät hyvän matkan päähän, ja Jimi päätteli, että vettä oli alla vähintään parikymmentä metriä. Siihen hukkuisi moneen kertaan. Ranta oli toivottoman kaukana, jos pitäisi uida, ja kesä oli vielä niin aluillaan, että vesikin oli kylmää. Se kangistaisi luultavasti muutamassa minuutissa.
Aika kului nopeasti ja hetken kuluttua Jimi havahtui siihen, että moottorin ääni laski hieman. Myös aallokko oli pienempää, joten veneen pohjakaan ei enää ryskyttänyt.
– Tullaan saarten väliin, tuuli ei pääse tänne. Tuolla näkyy jo meidän mökkimme. Siellä on se kolmen hengen vene, jonka minä olen teille luvannut.
– Mikä noista se teidän mökkinne on, kysyi Jimin isä.
– Se on tuo oikeanpuoleisin… aloitti Arto, mutta murahti äkkiä. – Kukas siellä oikein on, kun pihassa on pakettiauto?
– Kutsumattomia vieraitako? kysyi Jimin isä.
– Täällä on viime aikoina ollut paljon varkauksia. Pihkura sentään. Nyt otti voroille ohraleipä!

Hämärämiehet

Mökin terassilla näkyi liikettä. Pari tuntematonta miestä käveli mökin ikkunoista sisään tuijotelleen. He eivät olleet huomanneet lähestyvää venettä, mutta Arton karjaisu herätti heidät:
– Hei siellä!
Arton äänensävy hehkui vihaa. Piki rupesi haukkumaan raivoisasti. Jimi katsoi, kuinka tuntemattomat saivat vauhtia niveliin. He lähtivät juosten karkuun, kohti mökin takana häämöttävää keltaista pakettiautoa.
Vene saavutti rannan, Arto mylvi, Piki haukkui ja loikkasi maihin pinkaisten täyteen juoksuun kohti tuntemattomia. Miehistä toinen oli päässyt pakettiauton kuljettajan paikalle, ja kaasutti moottoria. Toinen mies oli auton takana astumassa sisään. Ennen kuin hän ehti sulkea ovet, Piki oli saavuttanut auton, ja vimmaisen saalistusvaiston vallassa se hyppäsi pitkään loikkaan. Jimi näki, kuinka se sujahti avoimesta ovesta sisään pakun peräosaan. Sekuntia myöhemmin peräovet paukahtivat kiinni. Sinne hypännyt hämärämies tuskin oli edes huomannut raketin lailla syöksyvää koiraa, sillä hän oli keskittynyt pakenemiseen ja tahtoi saada ovet kiinni. Ovien paukahdusta seurasi ulvovan moottorin ääni ja soran rapina, kun kuljettaja kiihdytti pois paikalta.
– Piki! Ne veivät Pikin! parkaisi Jimi hädissään.
Arto kaivoi kännykän taskustaan ja soitti poliisille. Kun hän oli kertonut tilanteesta ja antanut tiedot pakettiautosta, hän laski luurin korvaltaan.
– Vietävän rikolliset. Tekisi mieleni… no, jääköön sanomatta… on tuo sinun poikasikin mukana… ei sovi puhua sopimattomia, vaikka kyllä mieli tekisi sanoa pari sanaa… Arto osoitti sanat Jimin isälle, mutta mutisi kyllä enemmän itselleen. Sitten hän rykäisi ja sanoi:
– Eivät ne pitkälle pääse. Täältä korvesta johtaa käytännössä vain yksi tie ihmisten ilmoille, ja jos hyvin sattuu, poliisipartio on niitä vastassa jo ennen valtatietä. Kyllä ne kiinni jäävät. Sinä saat koirasi takaisin, älä murehdi.

Kolmen hengen soutuvene

Arto ja Jimin isä alkoivat valmistella soutuvenettä hinaukseen.
– Tämä on kolmen hengen soutuvene, esitteli Arto.
– Eikö tähän nyt sentään useampikin mahtuisi, hämmästyi Jimin isä.
– Tarkoitan sitä, että tällä veneellä yksi soutaa, toinen äyskäröi vettä pois minkä ehtii ja kolmas huutaa apua. Tämä on nimittäin todellinen Titanic. Vuotaa kuin seula, mutta kyllä sinä sen kuntoon saat. Upota ensin pariksi viikoksi veteen, niin se turpoaa melkein kiinni, loppu onkin sitten helpompi paikata. Sitten maali päälle, niin tästä tulee ihan kunnollinen.
– Mitäs me ollaan tästä velkaa?
– Ei mitään, vastasi Arto naurahtaen: – En minä sentään mikään ryöstäjä halua olla.
Tuota pikaa vene oli kiinnitetty köydellä moottoriveneen hinaukseen. Kotimatka eteni hitaasti. Kesken matkan Arton kännykkä hälytti. Hän vastasi, kuunteli, nosti hämmästyneenä kulmiaan ja laittoi puhelimen pois.
– Ihmeellistä! Poliisi soitti. Niillä oli partio ollut lähellä, ja ne olivat kääntyneet valtatieltä tänne mökkiniemeen johtavalle hiekkatielle. Olivat olleet varmoja, että varkaiden pakettiauto tulisi vastaan, mutta ainuttakaan autoa ei ollut näkynyt. Poliisit ovat nyt meidän mökillä ottamassa jälkiä talteen.
– Jos se paku on kääntynyt kuitenkin jostain risteyksestä… arveli Jimin isä.
– Siinäpä se! Kun sillä hiekkatiellä ei ole mitään risteyksiä. Ainoa risteys on sitten valtatiellä, sinne on lähelle kymmenen kilometriä. Ilmaanko ne rosvot on haihtuneet?
Pohdinta keskeytyi, kun takaoikealta lähestyi suurta ääntä pitäen toinen moottorivene. Se lähestyi nopeasti ja pyyhälsi jonkun matkan päästä ohi vesi kuohuen. Se oli pienempi, mutta sen perään oli kiinnitetty suhteettoman suuri moottori, joten vene oli todellinen pikakiitäjä. Kun pikakiitäjä oli ajanut ohi, se kaartoi äkkiä suoraan Arton veneen kulkulinjan eteen. Se aiheutti isot aallot, ja Arton veneen nokasta nousi mahtavat tyrskyt, kun se törmäsi niihin. Arto manasi:
– Nuorisohuligaanit!
Hetken kuluttua pikakiitäjä viiletti kaukana edessä, jossa se mutkitteli sinne tänne ihan käsittämättömästi.
– Nuo hullut vielä törmäävät siltapilareihin tuollaisella mutkittelulla! puuskahti Arto.
Pikakiitäjä läheni siltaa mutkitellen, mutta näytti kuitenkin onnistuvan sillan alituksessa törmäämättä siihen.

Salaisuus paljastuu

Tuokion kuluttua Arton vene alkoi lähestyä samaa siltaa. Sillan alituksen jälkeen näkyi tuttu aallonmurtaja. Murtajan päässä kelluvalla mattolaiturilla istui tummahiuksinen tyttö.
Arto hidasti ja ajoi vähän mattolaiturin ohi läheiseen rantaan ja sammutti moottorin. Isä ja Arto vetivät juuri soutuvenettä rantatörmälle, kun kova huuto leikkasi ilmaa. Tuuli oli tyyntynyt ja vesi oli peilityyni. Siksi he
erottivat sanat:
– Se on hullu!
Toinen ääni vastasi rauhallisemmalla äänellä, mutta sekin kuului selvästi illan hiljaisessa tyyneydessä:
– Älä karju! Meidän on keksittävä ratkaisu. Mihin se pannaan?
– Paiskaa se yli laidan, minä hoidan loput!
Sitten kuului äkisti käynnistyvän perämoottorin ääni, joka kiihtyi. Siinä samassa murtajan takaa ilmaantui näkyviin tuttu näky.
– Pikakiitäjä! ähkäisi Arto.
Samalla hetkellä pikakiitäjästä lensi yli laidan musta esine, joka näytti liikehtivän hurjasti ilmalennon aikana. Jimi tajusi ensimmäisenä:
– Piki! Pikakiitäjämiehet ovat ne samat rosvot, jotka kaappasivat Pikin mökillä!
Koira molskahti veteen, mutta nousi pinnalle ja lähti uimaan kohti järven keskustaa. Jimi parahti. Piki ei ikinä jaksaisi uida vastarannalle vaan hukkuisi matkalle. Yhtäkkiä kuului yllättävä ääni:
– Piki, Piki, Piki, Piki…
Tyttö mattolaiturilla kutsui koiraa. Koira teki täyskäännöksen ja lähti uimaan kohti tyttöä, joka oli kädet ojossa valmiina auttamaan. Yllättäen pikakiitäjä käänsi kurssiaan, kiihdytti ja suuntasi suoraan kohti koiraa.
– Ne aikovat ajaa sen yli, järkyttyi Jimin isä.
– Murhaajat, manasi Arto kauhusta jähmettyneenä.
Pikakiitäjä tuli hurjaa vauhtia kohti koiraa. Jimin sydän hakkasi, hän karjaisi kaikin voimin koiralle käskyn sukeltaa, mutta Piki ei tietenkään ymmärtänyt sitä. Pikakiitäjä oli enää noin kymmenen sekunnin päässä koirasta, sen murskaava potkuri läheni hetki hetkeltä, ja Pikin tilanne näytti toivottomalta.
Juuri silloin mattolaiturin tyttö hyppäsi veteen ja lähti uimaan kroolaten kohti Pikiä. Pikakiitäjän kuljettaja oli huomannut tytön ja tajusi, että jos jatkaisi, hän tappaisi myös tytön. Se oli sentään liikaa, ja kuljettaja survaisi ratin ääriasentoon. Nopea vene totteli silmänräpäyksessä ja kääntyi. Sen moottori ulvoi ja heitti vettä sekä Pikin että tytön päälle. Vene oli käynyt vain metrin päässä Pikistä. Nyt se kääntyi ja lähti kuin pakomatkalle kohti järven vastarantaa.
Jimi lähti juosten kohti mattolaituria. Hän pääsi perille samalla hetkellä, kun koira ja tyttö saavuttivat sen, ja nosti Pikin vedestä. Se hytisi kylmästä ja käpertyi Jimin syliin. Tyttö nousi viereen, ja hänkin tärisi vilusta.
– Sinä vaaransit oman henkesi, sanoi Jimi hiljaa tytölle kuin kiitokseksi.
– Niin kai, vastasi tyttö.
– Jos sinä et olisi ollut täällä yksinäsi…
– Minä olen usein yksin, ei minulla ole paljon ystäviä. Ei ainakaan koulussa, puuskahti tyttö.
– Sinäkin? Meidän mummi hokee minulle, että… Sanat takertuivat Jimin kurkkuun. Kehtaisiko hän kertoa tuntemattomalle, että mummi aina turvautui Jumalaan. Jimistä asia tuntui vähän nololta, mutta hän kuitenkin jatkoi: – Mummi väittää, että Jumala voisi antaa ystävän, jos rukoilee. Mummi on sellainen uskovainen.
– Etkö sinä sitten usko? kysyi tyttö.
– Kyllä, tietenkin, mutta…
– Siis häpeilet sitä! Oletpa kummallinen, täräytti tyttö.
– No sinäkö sitten uskot?
– Tietenkin. Ja juuri siksi minä olen koulussakin vähän yksin. Ne pitävät minua jotenkin kummallisena. Uskolla on hintalappu.

Jimi ja tyttö juttelivat vielä hetken. Tyttö oli Sara, ja hän asui naapurikerrostalossa. Pienen hetken kuluttua Jimi lähti kantamaan Pikiä kotiin lämpimään, ja Sara lähti omaan kotiinsa vaihtamaan kuivia vaatteita. Kun Jimi astui kotiovesta, isä katsoi häntä pieni hymy huulillaan:
– Olipa se mummin rukous tehokas.
– Pöh, puuskahti Jimi vastaukseksi. Hän meni omaan huoneeseensa ja katsoi ulos. Kolmannesta kerroksesta näki kauas. Lähellä oli naapurikerrostalo. Jossakin sen uumenissa asui tummatukkainen tyttö. Suoraan edessä näkyi järvi. Jossakin sen rannalla oli hämärämiesten pikavene. Ja jossakin oli myös piilossa keltainen pakettiauto. Jimi mietti. Järvi ei ollut mahdottoman iso, sen voisi kiertää. Ehkäpä hän pyytäisi tytön kaverikseen ja he etsisivät yhdessä.

Kertomus: Jouni Hörkkö
Kuvitus: Liisa Leppänen