Rantakaupungin seikkailut Joulu 2015

kertomuskuva_nettiin_valmis

SEIKKAILU VANHASSA TORNISSA

Aurinko paahtoi keskitaivaalta. Veden pinta oli peilityyni, joten vene liukui pehmeästi jokaisella aironvedolla.

− Reilu tyyppi toi Välimäki, kun antoi veneensä meille lainaksi. Ja vielä kiikaritkin, sanoi Kasper.

Kasper, Jimi ja Sara sekä Jimin pieni hännätön ja musta koira Piki olivat ystävystyneet kesän aikana entisestään ja heidän päivittäiseksi harrastuksekseen oli muodostunut Jimin perheen veneellä souteleminen läheisellä järvellä. Epäonni oli juuri kohdannut Jimiä ja samalla Saraa ja Kasperia, kun Jimin vene oli kadonnut. Tämä oli jo toinen kerta. Ensimmäisen kerran jälkeen Jimi ja Kasper olivat löytäneet veneen vastarannalta, järveen laskevan pienen laskujoen varrelta ja tuoneet sen takaisin kotirantaan. Nyt vene oli kadonnut jo toistamiseen. Kaikilla oli vahva epäilys, että asialla oli sama varas kuin edellisellä kerralla.

− Välimäki on hyvä naapuri meidän isän kanssa, vaikka kyllä ne välillä kinaa, vastasi Sara.

− Siis riitelevät? Mistä?

− Välimäki uskoo vahvasti evoluutioon. Mun isä taas uskoo, että Jumala on luonut kaiken. Mutta silti ne on hyvät naapurit ja meidän isä käy auttamassa Välimäkeä erilaisissa hommissa. Nytkin se on luvannut tulla muuraamaan Välimäen uuden grillin, kun joku saa ensin vietyä tiilikivet Välimäen mökille.

− Ja se on nyt meidän homma. Eli ei Välimäki ihan hyväntahtoisuuttaan venettä lainannut? sanoi Jimi ja katsoi veneen pohjalla makaavaa tiilikasaa.

− Meille jää silti omaa aikaa ja me voidaan touhuta mitä halutaan. Tiedättekö, että Liejusaaren keskellä on vanha kolmiomittaustorni? Sieltä näkee erittäin hyvin joka puolelle, selitti Sara. − Ja Välimäki kehotti meitä katsomaan sen kiikarilla lintuja, joita pesii Liejusaaren keskellä olevalla suolla.

Kun he saavuttivat saaren, Sara loikkasi maalle ja sanoi:

− Nostetaan tiilet myöhemmin. Aloitetaan tornista!

Tuota pikaa kolmikko vaelsi Liejusaaren tiheän havumetsän halki. Kohta puiden lomasta alkoi pilkottaa puurakenteinen torni. He tulivat sen juurelle ja katsoivat ylös.

− Aika korkea, henkäisi Kasper.

Tornin kylkeen oli nauloilla lyöty noin puolen metrin mittaisia poikkilautoja. Niistä syntyi tikapuut, joita pitkin pääsi noin parinkymmenen metrin korkeuteen.

− Ei kannata pudota, mutisi Jimi vähän epävarmana.

− Ei tietenkään. Kuka nyt haluaisi päättää elämänsä tänne Liejusaaren metsään? uhosi Sara vastaukseksi ja lähti kiipeämään. Hetken kuluttua hän vilkaisi alas ja kysyi: − Tuletteko te vai pelottaako liikaa?

− Ei tietenkään pelota, puuskahti Jimi loukkaantuneena ja alkoi kavuta perässä.

Kasper lähti nousemaan hänen perässään. Kun Jimi oli noin puolessa välissä, kuului ylhäältä Saran neuvo:

− Kietokaa joka askeleella yksi käsi poikkipuun ympäri, niin ette putoa ainakaan siksi, että ote lipsahtaisi.

− Nää on oikeasti vähän lahoja, kuiskasi Jimi puoli ääneen. Hän katsoi alas ja vatsanpohjassa kouraisi. Kauhu hiipi hänen jäseniinsä, kun hän vain ajattelikin putoamisen mahdollisuutta. Putoaminen päättyisi varmuudella katastrofiin jo tästä korkeudesta ja vielä varmemmin korkeammalta.

Ylempänä Sara tajusi, että Jimiä alkoi pelottaa, ja hän huusi:

− Älä katso alas!

Jimi pakotti itsensä tuijottamaan ylös, sillä hän tiesi, että Sara oli oikeassa. Hän jatkoi ja pääsi jo toiseksi ylimmälle poikkipuulle, kun kiinnitysnaulat narahtivat ja samassa Jimi tunsi pienen huojahduksen. Hetken hän luuli putoavansa, mutta sitten hän tunsi Saran puristuksen ranteensa ympärillä ja kuuli tämän sanat:

− Kato ylöspäin! Sä oot jo melkein perillä. Älä ala pelkäämään, pelko lamaa ja on vaaraksi.

Tornin yläosaan oli rakennettu pieni tasanne, jota ympäröi kaide. Tasanteelta näki kauas järven selän yli rannoille. Kasper oli raahannut selässään Välimäen kiikarin, ja tiiraili sillä.

Jimi oli sillä aikaa katsellut tornista avautuvia maisemia toiseen suuntaan. Lähellä voimalaitosta näkyi liikettä rannalla. Joku puuhaili yksikseen veneiden luona. Yksi vene oli vedetty telakalle ja nostettu pukeille nurinpäin. Sen tummanpunainen pohja kiilteli auringossa.

− Lainaatko sitä kiikaria vähän? kysyi Jimi Kasperilta.

Sara ja Kasper katsoivat Jimiä, ja Sara sanoi:

− Ei ne Välimäen mainostamat linnut siellä pesi. Se suo on ihan vastakkaisella suunnalla.

− En mä lintuja… löysin jotain muuta mielenkiintoista… mutisi Jimi. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän antoi kiikarin ja sanoi:

− Katsokaa itse. Eikö ole vähän merkillistä?

Sara nosti vuorostaan kiikarin nenälleen, mutta ei nähnyt mitään ihmeellistä. Kasper katsoi myös ja ihmetteli:

− Joku äijä maalaa venettään. So what?

− Juuri se! Ettekö tajua: eihän veneitä korjata tähän aikaan vuodesta. Ne kunnostetaan keväällä ja kesällä niillä ollaan vesillä. Sitä paitsi, katsokaa ton punaisen veneen muotoa. Tuleeko mieleen mitään?

− Vihjaatko sä, että toi vene olis… ähkäisi Sara hämmästyneenä.

Salaisuus paljastuu

 

Kolmikko kiipesi nopeasti alas tornista, suunnisti rantaan ja lähti soutamaan kohti sitä paikkaa, jossa äsken oli näkynyt venettä maalaava mies.

− Mitä me tehdään, jos se on oikea varas? Eihän me voida mennä sanoon sille, että tää on meidän vene… se voi heittäytyä hankalaksi… vaikka vaaralliseksi!

− Eihän meidän tarvi mennä lähelle. Me nähdään Välimäen kiikareilla se, kun ollaan jonkin matkan päässä!

− Voi vietävä sentään! puuskahti Jimi. − Arvatkaa, unohdinko mä sen kiikarin sinne torniin!

− Ei oo todellista. Oot sä tosiaan tollanen lahopää? kiukustui Kasper.

− Ei se yhdestä kiikarista oo kiinni. Mä menen rantaan ja varmistan, onko se todella meidän vene, puuskahti Jimi loukkaantuneena takaisin.

Kun heidän veneensä taittoi saaren ympäri ja he näkivät pukeille nostetun punapohjaisen veneen, he huomasivat, että maalari oli lähtenyt.

− Joko se sai maalaushomman tehtyä? mietti Sara.

Jimi oli airoissa ja souti veneen nopeilla vedoilla rantaan. Hän hyppäsi maihin ja käveli suoraan vastamaalatun veneen luo. Kun Sara ja Kasper hetkeä myöhemmin tulivat perässä, he näkivät Jimin raapimassa linkkuveitsellään punaista veneen pohjaa.

− Mitä sä oikein teet?

− Etsin todisteita! Tulkaa kattomaan!

Kasper ja Sara kiiruhtivat Jimin luo. Veneen pohja oli tuoreen punaisen maalin peitossa. Yhdessä kohdassa erottui suorakaiteen muotoinen pala, ja kun Jimi veti veitsen kärjellä siitä kohdasta, alta paljastui kiiltävä metallinen pinta.

− Kuinka monta soutuvenettä on paikattu metallipalalla, joka on täsmälleen tämän muotoinen ja tässä kohtaa veneen runkoa? Tää on täsmälleen se metalli, jonka meidän isä laittoi meidän veneeseen, kun sitä kunnostettiin.

Jimi raaputti vielä laidasta yhtä kohtaa kevyesti, ja raaputuksen alta paljastui keltainen maali. Sitten hän raaputti veneen pohjaa, josta tuli näkyviin ruskeaa maalia.

− Tää on ihan selvä juttu. Tämä on meidän Banaani. Nyt painutaan kotiin ja kerrotaan isälle ja Välimäelle. Ne saa tulla tänne selvittämään tämän.

Kasper oli kääntynyt ympäri ja näpräili mustaa kameraa, joka oli ilmeisestikin unohdettu rannalle. Hän vihelsi hiljaa ja kertoi:

− Tämän täytyy olla rosvojen kamera! Täällä on kuvia teidän veneestä ja vähän muustakin!

− Ota se mukaan. Viedään se poliisille todistusaineistoksi.

Äkkiä Piki, joka oli seurannut kolmikkoa koko ajan hiljaa, alkoi murista uhkaavasti. Se pörhisti niskakarvansa, rypisti kuonoaan ja painautui matalaksi.

− Joku tulee, kuiskasi Jimi ja viittoi muita pakenemaan Välimäen veneeseen. Piki seurasi heitä ja murisi yhä. Tuota pikaa vene oli työnnetty vesille, ja Jimi souti kohti saarta. Juuri, kun he olivat päässeet irti rannasta, veneen maalauspaikalle kurvasi iso maastoauto renkaat soraa heittäen. Sen kuljettaja, iso ja tummahiuksinen mies, nousi autosta ja vilkaisi venettä. Hän näki välittömästi veneen pohjaan tehdyt raapaisut, joista tuore, vasta sivelty punainen maali oli lähtenyt pois ja kirota päräytti suureen ääneen.

Sitten hän kääntyi kannoillaan ja alkoi etsiä katseellaan jotakin veneen lähistöltä. Mies äkkäsi kolmikon veneen, joka oli juuri saavuttamassa saaren toisen pään ja liukumassa saaren toiselle puolelle. Hän tuijotti tiiviisti venettä kohti, nosti käden silmilleen ja päräytti uudelleen voimasanojen tulvan. Salamana hän riuhtaisi kännykän korvalleen ja alkoi antaa määräyksiä niin kovalla äänellä, että ne kuuluivat vaivatta veneessä istuvan kolmikon korviin.

− Tulette heti tänne rantaan ja otatte pikaveneen mukaan. Se on autotallissa trailerissa valmiina. Nyt on kiire, täällä on noita kirottuja pentuja, jotka tunkevat nenänsä joka asiaan. Niillä on kamera, tajuatteko…

Jimi vilkaisi olkansa yli veneen kokkaan, jossa Kasper istui. Varkaan kamera riippui Kasperin kaulassa kuin turistilla.

− Se näki kameran! Ne tulee perään. Nyt meille käy huonosti, Jimi parkaisi.

− Ehkä ei sentään, jos pidetään pää kylmänä ja toimitte mun ohjeiden mukaan, sanoi Sara veneen perästä.

Pakomatka ja juoni

 

He pääsivät Välimäen mökkirantaan, jossa Sara nyppäsi tulpan veneen pohjasta irti. Yhä edelleen veneessä olevien tiilikivien takia vene ui syvällä, ja pohjan reiästä alkoi geysirin lailla suihkuta vettä.

− Mitä sä teet, tämähän uppoaa, ähkäisi Jimi hämmästyneenä.

− Niin on tarkoituskin, selitti Sara ja täsmensi: − Me ei ehditä millään soutamalla pakoon. Ne on täällä aivan pienen hetken kuluttua. Meidän ainoa keino on piiloutua! Me upotetaan vene tähän rantakaislikkoon ja painutaan saareen piiloon. Jos kaikki menee niin kuin mä lasken, niin meillä on pieni mahdollisuus!

Vene täyttyi vauhdilla vedestä ja pian järvi tulvi sen laitojen yli. Vene painui rantakaislikkoon noin metrin syvyiseen veteen. Piki uida porskutti kohti laituria ja kolmikko seurasi perässä. Kasper kahlasi ja roikotti rosvojen kameraa päänsä yllä, ettei se kastuisi. Kun he pääsivät rantaan, Sara käskytti poikia:

− Kolmiomittaustornille. Huutelette siellä toisillenne niin, että rosvot kuulevat, kun tulevat, mutta pysytte piilossa. Kun ne alkavat kiivetä torniin, pinkaisette tänne. Minä järjestän meille kyydin kotiin.

Pojat pinkaisivat juoksuun. Piki jäi murisevana ja vapisevana Saran luo, ja Sara rauhoitti sitä. Kohta saaren pään takaa kurvasi kovalla vauhdilla moottorivene. Se hiljensi ja Sara näki rantakaislikon suojaisasta piilopaikastaan, kuinka iso mies seisoi keskellä venettä ja tähysteli rantaan. Miehen kanssa veneessä oli kaksi nuorta poikaa, pitkiä ja melkein aikuisia. Äkkiä mies komensi:

− Pankaa moottori pois. Kuunnellaan! Eivät ne kauaksi ole ehtineet!

Saran sydän tykytti, Piki murisi matalasti. Sara toivoi, että Jimi ja Kasper alkaisivat jo huudella toisilleen, kuten hän oli käskenyt. Samalla hetkellä hänen toiveensa täyttyi, sillä tornin luota kuului muutama kovaääninen huuto.

Mies veneessä kuuli huudon, ja komensi veneen rantaan. Rosvojen vene rantautui vähän matkan päähän, ja mies sekä kaksi nuorta, isoa poikaa lähtivät juosten metsään kohti tornia. Metsä täyttyi äänistä, kun oksat risahtelivat juoksevien miesten alla.

Sara henkäisi helpotuksesta, kun Jimi ja Kasper ilmestyivät hetken kuluttua näkyviin ja kysyivät, mitä nyt tehtäisiin.

− Lähtivätkö ne kapuamaan torniin?

− Kuin pienet oravat! Mistä sä tiesit, että ne haluaa torniin? Mitä ne siellä tekee? pommittivat pojat Saraa kysymyksillä.

− Se Jimin unohtama kiikari jäi sinne. Äkkiä mä tajusin, että olin nähnyt sen pilkistävän sieltä ylhäältä. Laskin, että rosvot vois luulla, että me ollaan viety niiden kamera sinne, ja haluaisivat siksi mennä hakemaan sen.

− Oot sä melkoinen salapoliisi, tunnusti Jimi. − Ne kyllä huomaa kohta, että sen onkin vaan kiikari. Sitten ne tulee alas, joten…

− Joten meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Seuratkaa! käski Sara ja alkoi loikkia rantaa pitkin edemmäs, sinne, minne rosvot olivat juuri rantautuneet. Hän löysi rosvojen veneen, hyppäsi siihen, ja käski poikia seuraamaan perässä.

− Mitä ihmettä, ähkäisi Kasper.

− Lähdetään kotiin tällä niiden moottoriveneellä. Jätetään ne saareen! Poliisit saa tulla hakemaan ne illalla!

Samassa Sara oli jo perämoottorin kimpussa, käynnisti sen ja aikoi peruuttaa pois rannasta. Hän suuntasi moottoriveneellä kohti kotirantaa ja selitti:

− Me viedään varkaiden kamera ja tää niiden vene suoraan poliisille. Poliisi saa hakea miehet saaresta. Ne palauttaa myöhemmin myös Jimin veneen, kunhan saavat kaiken tutkituksi.

Piki haukahti ja heilutti hännäntöpöään. Se ilmoitti olevansa samaa mieltä Saran kanssa.

Jouni Hörkkö